Juulia

Marraskuinen Helsinki oli pimeä ja kostea. Ainon katse pyyhki yli mustana vellovan ihmisjoukon, tarttui hetkeksi vastaantulevan naisen hymyyn ja ylitti lopulta korkean katonharjan. Seitsemän kuukautta sitten, juuri tässä samassa kohdassa oli huhtikuinen aurinko valaissut aamulla ensin piiput, sitten katonharjan ja ylimmät ikkunat. Lopulta se oli ylettänyt säteensä aina kadulle asti, saaden töihin kiiruhtavien ihmisten hiussuortuvat ja poskipäät hehkumaan. Seistessään katuvaloissa Aino oli nostanut kasvonsa maalatakseen tuon hetken omaksensa. Nyt muisto tuntui epätodelliselta. Tänään tuuli riepotti keltaista muovipussia pitkin suojatietä ja tihkusade piirtyi haalean katulampun valossa ihmismassan yläpuolella.

B-rapussa oli tuttu, vanhan talon tuoksu. Aino nousi portaat kolmanteen kerrokseen ja soitti ovikelloa. Saara avasi, päästi hänet ohitsensa eteiseen ja sulki oven. Enää ei voinut perääntyä, enää ei ollut mahdollisuutta kääntyä ja unohtaa tummia silmiä, vahvaa leukaa. Kuin Juulia.

Saara oli keittänyt kahvit ja nostanut kaksi keltaista mukia tiskipöydälle. Ainoa oli odotettu. Asunnossa haiskahti etäisesti sekoitus tupakkaa ja viinaa, haju oli tarttunut seinäpapereihin ja peitteisiin. Nyt Saara oli sentään selvinpäin, ei kehdannut näyttää koko totuutta. Silti Aino saattoi piirtää mielessään hänet sängylle, tukka auki ja meikit poskilla. Edellisen illan pullot pitkin lattiaa.

He joivat kahvinsa pöydän ääressä. Saara tuijotti keittiön ikkunaa. Oli ikään kuin hänen katseensa olisi jäänyt lasin pintaan lävistämättä sitä, haluamatta nähdä sen pidemmälle. Hän ei tavoittanut vastapäisen talon valaistuja ikkunoita eikä kauempana loistavia sataman valoja. Vielä seitsemän kuukautta sitten Saara olisi ollut se, joka olisi näyttänyt Ainolle tämän maiseman. Hän olisi osoitellut vastapäisiä ikkunoita ja keksinyt niiden takana eläville ihmisille tarinoita. Hän olisi pistänyt yhden taiteilijaksi, toisen lääkäriksi. Hän olisi keksinyt johonkin asuntoon rakkaustarinan, kenties noiden keltaisten verhojen taakse. Sitten hän olisi seissyt hiljaa, kasvot kiinni lasissa, ja hänen silmistään olisi loistanut riemu. Niin monta elämää, niin monta ihmistarinaa. Lopulta Saara olisi osoittanut sataman valoja, kertonut taas kerran tarinan, kuinka viisitoistavuotiaana oli tavannut siellä hollantilaisen merimiehen ja jakanut tämän kanssa jäätelöannoksensa.

Ikkunalaudalla oli Juulian vanha keltainen radio. Se tuntui melkein sopimattomalta kaiken tämän keskellä, muistutti Ainoa ihanan pitkistä, vetelehtivistä sunnuntaiaamuista. Yhtäkkiä Aino olisi halunnut lausua hänet julki, sanoa jotakin Juuliasta. Kysyä Saaralta, muistiko hän vielä hymykuopan tai hiukan käheän naurun. Menisikö Saara rikki jos hänen nimensä mainittaisiin? Tuntuisiko Saarasta siltä, kuin kaikki pysähtyisi, kiertyisi tähän hetkeen ja siihen totuuteen, ettei Juulia ole enää tässä. Siltä Ainosta oli tuntunut.

-

Huhtikuun jälkeen oli tullut toukokuu ja ensimmäiset lämpimät ilmat. Toukokuun lopussa Saara ja Juulia olivat houkutelleet Ainon seurakseen mökille, he olivat lämmittäneet saunatuvan ja levittäneet patjat sen lattialle. Tyttöjen vanhemmat olivat nukkuneet erillisessä päärakennuksessa, ja puolenyön turvarajan jälkeen Juulia oli virnistäen nostanut esiin kolme käärittyä sätkää. Tämä oli uutta ja kiellettyä. Oli kuin toinen maailma olisi avautunut, Aino oli tuntenut ja nähnyt kaiken uutena. He olivat lämmittäneet saunan, uskaltautuneet veteen ja jälkeenpäin istuneet tuvassa öljylamppujen palaessa ympärillä. Juulian tummat, pitkät hiukset olivat tiputtaneet pisaroita hänen syliinsä.

Sitten maailma Ainon ympärillä oli vääntynyt vielä kerran uuteen asentoon. Värit olivat muuttuneet paljon kirkkaammaksi, äänet sekoittuneet lähes sietämättömäksi meteliksi. Hän oli uskonut olevansa ahdistettuna pieneen mökkiin, hikoillut ja tuntenut painon käsivarsillaan ja jaloillaan. Saara oli kumartunut hänen yllensä, peitellyt ja antanut lupauksen uudesta aamusta, paremmasta huomisesta. Pyytänyt sulkemaan silmät ja nukahtamaan. Aino oli nukkunut.

Juulialle oli tullut nälkä. Illalta ylijääneet ruuat olivat olleet päärakennuksella, Juulia oli livahtanut yöhön ja luvannut olla herättämättä ketään. Hänen mentyään Saara oli katsellut pitkään nukkuvaa Ainoa, koskettanut vaaleaa hiussuortuvaa hänen poskellaan ja painanut varovasti pään hänen viereensä. Saara oli nukkunut.

Juulia oli löytynyt vedenrajasta. Vasenkäsi kääntyneenä alleen, kasvot kohti pohjaa. Hänellä oli ollut yllään vaalea yöpuku, jota aallot olivat heilutelleet kuin valkoista lippua merkkinä antautumisesta. Aamu oli valjennut uutena, muuttanut todeksi iltalehtien sivut ja sanat menehtyi, ruumis ja onnettomuus. Aamu oli valjennut hajottaen palasiksi kaiken, mitä he olivat pitäneet ikuisena, vääntäen todellisuuden uudeksi, nyt lopullisesti.

-

Saara napsautti keltaisen radion päälle. Hän heilutti jalkaansa hiljaisen musiikin tahdissa, vei kahvikupin huulilleen. Uskoiko Saara enää tähän maailmaan? Ainosta tuntui, että Saara oli päästänyt sisälleen mustan, loputtoman surun. Vihan sitä voimaa kohtaan, joka oli ottanut häneltä hänen siskonsa. Katkeruuden. Miksei Saara taistellut sitä vastaan? Antanut Juulialle lahjaksi omaa onneaan, toteuttanut unelmiaan jotka Juulia olisi toivonut hänen toteuttavan? Edes Juulian vuoksi. Ja kuitenkin Aino ymmärsi. Hän itse oli elänyt läpi kesän ja syksyn, seissyt iltaisin parvekkeella ja antanut surun tulla. Hän oli kantanut sen mukanaan töihin ja syksyllä luentosaleihin, tuudittanut Juuliaa mielessään iltaisin. Siitä huolimatta, hän ei ollut lakannut suomasta hymyä kahvilan tarjoilijalle, kiittämästä kun joku avasi hänelle oven. Edelleen hän heräsi joka aamu tuntien painon rinnassaan, mutta joi aamukahvinsa ikkunan edessä nähdäkseen auringonnousun, yhä uudelleen.

Heidän tämänkertainen tuntinsa oli loppumassa, Saara saattoi Ainon ovelle, halasi. Katsoi silmiin, tavoitteli hymyä. Tähän hetkeen Juuliaa ei tarvinnut piirtää lauseella. Tässä oli häivähdys hymystä, toivosta. Juulia.

Keittiössä

Keittiön lattialla on leivänmuruja, joku on läikyttänyt kahvia ja siitä on kuivunut läikkä pöydän reunaan. Kuljetan kättäni pitkin puunsyytä, sivelen sormellani sen karheaa pintaa. Minä olen kasvanut pois tästä kuvasta. On kuin seinät olisivat vääntyneet hieman väärään suuntaan, saaden koko huoneen tuntumaan jotenkin unimaisemalta. Mikseivät muut huomaa sitä? 

Tämä huone on täynnä väsyneitä ihmisiä, heidän kätensä ovat vääntyneet töiden jäljiltä. Jokaisen selkä on painunut hiukan kumaraan. Ovatko he aina olleet näin epäsymmetriassa minuun? Miten he voivat vielä nauraa, noin etteivät silmät edes värähdä?

Yritän koskettaa heitä, löytää heistäki edes yhden minulle tutun kohdan. He ovat kaikki kovettuneita, kuin hullunkurisia tilataideteoksia päällään  minulle vielä tutut vaatteet. Liikkeet ovat hidastuneet.

Nyt minä putoan. Polveni koskettavat lattiaa, sitten kädet, pää. Huutoni täyttää koko keittiön, kulkee pitkin seiniä ja kimpoilee katosta. Liikkeet pysähtyvät. He katsovat minuun, katsovat päin mutta eivät kohti. Katsovat hiukan sivuun, antavat katseen lipua ohi tai lävitse. Minä en ole heille enää mitään, olen vain tunkeilija häiritsemässä heidän sameaa untaan. He eivät halua herätä.

Ääntä ei enää tule. Hengittäminen tuntuu vaivalloiselta, tämä ilma huoneessa on myrkytetty juuri minunlaisiani varten. Sillä minä pyyhin itseni pois tästä kuvasta, piirsin ääriviivani uudelleen, toisiin paikkoihin, uusiin huoneisiin.

Katson vielä huoneen ihmisiä. Kaiken alla heistä huokuu suru. Minä satutin heitä, revin heidät kerran enkä voi tehdä enää mitään estääkseni heitä tuntemasta kipua.

Minä menen ja haluan vain unohtaa. Ulkopuolella tunnen olevani hiukan enemmän hereillä. Keittiössä elämä jatkuu minulle vieraana. En ole siellä enää, lopulta unohdan seinät ja ihmiset ja aiheuttamani pahan. Luon itse oman uneni toisaalle, ja monen vuoden päästä joku muu putoaa ja huutaa, jättää sen katkerana ja särjettynä.

Suosittelen

Aivan. Ihana.

Yle - Sinun tarinasi

Mies

Me olimme virheitä toisillemme.

Tajuamme molemmat sen

vasta kun kaikki on ohi.

Sinä olit minun virheeni, sillä minä annoin sinun tulla ja päästä sydämeeni, lähteä ja jättää se käytettynä ja täynnä sinun tuoksuasi. Ja minä tiedän sen kun juoksen viljapellon vartta ja vain metsä kuulee ja ymmärtää minun tuskani.

Minä olin sinun virheesi, sillä sinä annoit minun vietellä itsesi ja vastasit kutsuuni, ja lopulta päästit esiin sen himon jonka sinä tuomitset synniksi. Ja sinä tiedät sen kun haluat vain unohtaa minun huokaukseni, huuleni ja rintani ja nauruni joka oli kenties liian heleä.

Ja sinä menet ja olet muiden naisten kanssa, ajattelet että heidän kauneutensa peittoaa sen totuuden että kerran sinä halusit minua. Ja sinä peset kasvosi ja päätät olla vastaamatta minulle enää.

Menee kolme kuukautta ja minä olen kasvanut niin paljon, etten ole tunnistaa itseäni. Sinä olet hävinnyt. Minä en anna itseni enää kaivata sinua jatkuvasti, mutta juostessa kohdistan kipuni pohkeeseen ja juoksen kotiin vaikka sattuu. Ero kaikista ihmisistä auttaa, minulla on oma elämä ja työ, on kahvihetket ja lounaat, on konsertit ja tanssihetket ja pyörämatkat asemalle. On onni, onni on vielä.

Kotimatkalla

Illalla töiden jälkeen matkustan junalla Helsingistä Louhelaan, läpi graffitien ja nuhjuisten ihmisten, ohi asemien joissa mustat miehet nojailevat seiniin kuin olisivat niihin maalatut.

On kuin olisin joutunut keskelle elokuvaa, naiset samassa vaunussa ovat värikkäitä ja tytöllä minun edessäni on ohuesta kankaasta ommeltu mekko mutta jalassa paksut lenkkarit. Päässä pipo, jonka alta purkautuu kiharapilvi. Minulla sen sijaan on valkoinen puuvillamekko, sukkahousut ja sirot kengät, enkä minä siis kuuluu tähän elokuvaan. Minunlaiseni ovat jo nukkumassa.

Kaiken tämän tapahtuessa vanha mies ja nainen kohtaavat laiturilla toisensa, toisella puolella junasta tuijottavat ihmiset ja toisella mustat miehet, ja he suutelevat kuin estradilla. Minä hymyilen ja mieleni tekisi melkein taputtaa, ja nyt mietin näkeekö sillä hetkellä kukaan muu heitä kuten minä, onnellisina.

Olen väsynyt ja nälkäinen työpäivän jälkeen, oikeaan jalkaan koskee, kuten on koskenut jo kuukauden, ja minä kaipaan vain ruokaa ja ystävällisiä sanoja.

Mies hakee minut asemalta, me ajamme kotiin tyhjiä teitä ja haluan muistaa tämän jos kaikki on joskus päättynyt tai ainakin erilaista. Olen pakannut tavaroitani, ne lojuvat pitkin asuntoa omissa laatikoissaan valmiina lähtemään ja jättämään tämän kaiken.

Yhtäkkiä en olekaan valmis. Haluan viipyä vielä pienen hetken. Leikkiä, että kaikki onkin hyvin.

2.

Ravintola ympärilläni on täynnä ihmisiä. On kuin heräisin juuri nyt. Räpyttelen silmiäni ja katson yllättyneenä edessäni olevaa lautasta, jolla lepää puoliksi syöty annos lohta. Keskellä pöytää on kynttilä ja sen toisella puolella, minua vastapäätä, samanlainen annos. En siis ole täällä yksin. 

Kylmä hiki nousee kauluksen alla niskaani, puristan nyrkkiä reidelläni. Vilkaisen nopeasti viereiseen pöytään, jonka nainen nauraa ja heilauttaa hiuksiaan taakse. Liian punaista huulipunaa. Mies, hänen seuralaisensa, katsoo silmissään ilkikurinen himo. Heillä on näytelmä, joka toistuu tuhansia kertoja ympäri maailmaa, läpi vuosisatojen, ja silti he luulevat olevansa sen ainoat roolihahmot. 

Toisella puolella ravintolaa, sen seinustalla on käynti vessoihin. Menikö seuralaiseni sinne? Hänen tuolinsa selkänojalla ei ole takkia, ulkona on vielä lämmin. Hengitykseni tihenee ajatellessani hänen solisluitansa. Ohitseni kulkee nuori tarjoilija, jalassaan matalat korot sillä hän pelkää kaatuvansa. Hän on uusi täällä, ehkä jopa koko kaupungissa. Jospa minä tarttuisin häneen, kysyisin ääntä madaltaen missä minun seuralaiseni on. Kysymykseni kiihko ja hätäännys saisi hänen silmänsä avautumaan ja toisi esille kaiken sen pelon joka syntyi kun hän lapsena makasi öisin lastenkamarissa, huusi mutta kukaan ei tullut. Minä tiedän tämän kaiken. 

Sekunti toisensa jälkeen valuu lävitseni ja minä tuijotan vessan ovea. Ympärilläni on alkanut tarjoilijoiden tanssi, he liikkuvat sulavasti pöytiemme lomassa, ojentelevat vietteleviä luomuksiaan ja suovat hymyjään meille jotka istumme heidän keskellään kuin katsomossa keskellä estradilavaa. Joku menee vessaan, joku tulee ulos, muttei ole minun seuralaiseni. Ohjaan tärisevän käteni vesilasilleni. Viereisen pöydän nainen vilkaisee, mutta kääntää nopeasti katseensa. Näkeekö hänkin? Lukeeko hän minut kuten minä tarjoilijan, koko elämäni siitä etten ole puhdistanut kenkiäni enkä silittänyt paitaani? Jospa minä kysyisin häneltä, vaatisin vastauksia seuralaisestani. Hänen eleisiinsä syntyisi ärtymys siitä, että joku uskaltaa keskeyttää heidän näytelmänsä käännekohdan. 

Kuluu tunti. Minä katselen näytelmää ja kuuntelen korkojen rytmistä musiikkia. Annan annokseni jäähtyä ja tarjoilija vie sen pois. Myös seuralaiseni annos on hävinnyt, veikö joku senkin? Tilaan itselleni lasin viiniä, istun ja olen. Hengitykseni on tasaantunut. Edessäni, pöydän toisella puolella, on tyhjä tuoli. Kello tulee yhdeksän, tuodessaan laskun tarjoilija suo minulle päivän viimeisen hymynsä. Minä maksan, nousen ja lähden ovesta ulos hiljenevään iltaan. Tänään kukaan ei kysy kiihkeitä kysymyksiä, en minä eikä kukaan muu. 

Aluksi.

Minä toistan tuttua kaavaa. Varpaat koskettavat viileää mäntylattiaa samalla kuin väsynyt käsi työntää peiton pois. Kahvinkeittimeen kolme lusikallista puruja, vettä juuri sopivasti viivan kohdalle. Aamukahvin juon vielä syyskuussakin etuoven portailla, vaikka onkin jo melkein liian kylmä. 

  Päivät kuluvat. Jokainen aamu muistuttaa edellistä, samoin päivä, iltapäivä ja ilta. Usein seison peilin edessä ja tuijotan uurteita jotka ovat ajan kuluessa painautuneet otsalleni, silmäkulmiin ja suunpieliin. Nostan käsiäni ja myönnän todeksi paperinohuen ihon siinä kohtaa missä ennen oli lihas. Minä roikun, olen täynnä tyhjää. 

Milloin minusta tuli minä? Mikä oli se määräävä hetki, jolloin minuun olisi voinut piirtää pisteen ja johon minun oli määrä tyytyä? Minä tiedän tuon hetken olevan jo kaukana takanapäin, niin samankaltaisia minun päiväni nykyään ovat. Ennen minä odotin. Kun olin viisitoista, kaksikymmentä, kolmekymmentäviisi. Minä odotin tuota pistettä tuntien jopa palavaa kipua halutessani vetää viimeisen sivellyksen ja todeta sitten, tässä oli kaikki, tämä on hyvä. Kyselin tapaamiltani hahmoilta, mikä on tarpeeksi. Milloin voi sanoa eläneensä tarpeeksi, tunteneensa tarpeeksi? Riittääkö, jos jaksaa aamulla nousta ja illalla mennä nukkumaan, montako kertaa on uitava meressä, järvessä tai joessa, jotta voi tietää miltä vesi tuntuu? 

Kolmekymmentävuotiaana rakastuin. Ainakin luulen niin, sen lähemmäksi en kai rakkautta ikinä päässyt. Mutta minä kadotin itseni toiseen ja heräsin viiden vuoden kuluttua yksin, tuntien sinä aamuna mäntylattian ensimmäisen kerran. Ja minä selvisin, jatkoin elämääni mutta lakkasin odottamasta. Rakastamastani hahmosta jäi jäljelle vain haalentunut lappu kiinnitettynä nastalla keittiön oveen, ”Älä luovu toivosta.” Kahden vuoden kuluttua ensimmäisestä aamusta minä nauroin ilottomasti ja heitin lapun pois. Nasta jätti oveen pienen reiän, melkein huomaamattoman. 

Aamukahvi maistuu samalle kuin ennenkin. Ilma syyskuussa on erilaista kuin kesäaamuina, mutta samanlaista kuin vuosi sitten. Lasken kahvikupin viereeni ja katson käsiäni, jotka ovat uurteiset kuin vanha puu, mutta pehmeät ja hennot kuin pienellä lapsella. Tuijotan käsiäni. Minä olen lakannut uimasta, sillä olen täynnä nastojen jättämiä reikiä. Minä olen unohtanut, miltä vesi tuntuu.