10.

Tässä minä seison, paljaana ja läpinäkyvänä. Älä katso minua noin. Tuollainen katse voi saada minut paljastamaan kaiken, huutamaan ilmoille sen mitä olemme vältelleet nämä viimeiset päivämme.

En huuda, mutta näet sen silti. Näet sen käsieni hieman epävarmasta asennosta, naurustani jolla peitän pelkoni.

Minä kannan sinua mukanani. Tuo totuus on huomaamattamme hiipinyt näihin kuukausiin, viikkoihin ja päiviin. Olen alkanut tiedostamaan sen yhä vahvemmin. Sinä päivänä tammikuussa, kun ensilumi vihdoin laskeutui kaupungin kaduille ja seisoimme yliopiston edessä kasvot kohti putoavaa taivasta. Sinä päivänä aavistin sen ensimmäisen kerran. Tulivat talviset illat, jotka elimme lukusalin viimeisessä rivissä. Silloin olin jo melkein varma, kumarruit kirjasi ylle, painoit kämmenet päälaellesi, ja minä katsoin kun et huomannut.

Nyt tunteeni eivät sisällä enää yhtäkään kysymysmerkkiä tai sulkuviivaa, minulla ei ole sinulle yhtä ainutta ehtolausetta. Sinä olet siinä. Se riittää, on tarpeeksi, melkein liikaa.

Meillä on vielä neljä viimeistä päivää. Jos eläisimme ne niin kuin ne olisivat ainoamme. Jos ei olisi muuta, et harkitsisi. Ei olisi syitä eikä seurauksia. Saisimme kaikki nämä kuukaudet mahtumaan neljään päivään, olisimme kuten meidän olisi kuulunut olla, lähempänä toisiamme.   

Mutta älä katso noin. Sillä sinä hetkenä kun sinä nostaisit laukkusi ja olisit poissa, jäisin minä vielä tähän. Eläisin sinut uudelleen, enkä haluaisi enää löytää itseäni. Kertaisin sinua muistoissani, ja samaan aikaan sinä löytäisit itsellesi uusia päiviä uusissa kaupungeissa, minä vain hiljaisena kaikuna uniesi reunoilla.

Sinä käännät katseesi.

-

Vuoden päästä minä tulen luoksesi. Olit jo melkein unohtanut minut, tummat silmäni ja kiusoittelevan katseeni. Mutta nyt jälleen ajatuksesi viipyy minussa, voin nähdä sen.

Tulen luoksesi ja pyydän sinulta näitä päiviä, joita en tänään uskalla pyytää. Ja sinä katsot minua, etkä enää käänny pois. Minä tiedän sen.