Juulia

Marraskuinen Helsinki oli pimeä ja kostea. Ainon katse pyyhki yli mustana vellovan ihmisjoukon, tarttui hetkeksi vastaantulevan naisen hymyyn ja ylitti lopulta korkean katonharjan. Seitsemän kuukautta sitten, juuri tässä samassa kohdassa oli huhtikuinen aurinko valaissut aamulla ensin piiput, sitten katonharjan ja ylimmät ikkunat. Lopulta se oli ylettänyt säteensä aina kadulle asti, saaden töihin kiiruhtavien ihmisten hiussuortuvat ja poskipäät hehkumaan. Seistessään katuvaloissa Aino oli nostanut kasvonsa maalatakseen tuon hetken omaksensa. Nyt muisto tuntui epätodelliselta. Tänään tuuli riepotti keltaista muovipussia pitkin suojatietä ja tihkusade piirtyi haalean katulampun valossa ihmismassan yläpuolella.

B-rapussa oli tuttu, vanhan talon tuoksu. Aino nousi portaat kolmanteen kerrokseen ja soitti ovikelloa. Saara avasi, päästi hänet ohitsensa eteiseen ja sulki oven. Enää ei voinut perääntyä, enää ei ollut mahdollisuutta kääntyä ja unohtaa tummia silmiä, vahvaa leukaa. Kuin Juulia.

Saara oli keittänyt kahvit ja nostanut kaksi keltaista mukia tiskipöydälle. Ainoa oli odotettu. Asunnossa haiskahti etäisesti sekoitus tupakkaa ja viinaa, haju oli tarttunut seinäpapereihin ja peitteisiin. Nyt Saara oli sentään selvinpäin, ei kehdannut näyttää koko totuutta. Silti Aino saattoi piirtää mielessään hänet sängylle, tukka auki ja meikit poskilla. Edellisen illan pullot pitkin lattiaa.

He joivat kahvinsa pöydän ääressä. Saara tuijotti keittiön ikkunaa. Oli ikään kuin hänen katseensa olisi jäänyt lasin pintaan lävistämättä sitä, haluamatta nähdä sen pidemmälle. Hän ei tavoittanut vastapäisen talon valaistuja ikkunoita eikä kauempana loistavia sataman valoja. Vielä seitsemän kuukautta sitten Saara olisi ollut se, joka olisi näyttänyt Ainolle tämän maiseman. Hän olisi osoitellut vastapäisiä ikkunoita ja keksinyt niiden takana eläville ihmisille tarinoita. Hän olisi pistänyt yhden taiteilijaksi, toisen lääkäriksi. Hän olisi keksinyt johonkin asuntoon rakkaustarinan, kenties noiden keltaisten verhojen taakse. Sitten hän olisi seissyt hiljaa, kasvot kiinni lasissa, ja hänen silmistään olisi loistanut riemu. Niin monta elämää, niin monta ihmistarinaa. Lopulta Saara olisi osoittanut sataman valoja, kertonut taas kerran tarinan, kuinka viisitoistavuotiaana oli tavannut siellä hollantilaisen merimiehen ja jakanut tämän kanssa jäätelöannoksensa.

Ikkunalaudalla oli Juulian vanha keltainen radio. Se tuntui melkein sopimattomalta kaiken tämän keskellä, muistutti Ainoa ihanan pitkistä, vetelehtivistä sunnuntaiaamuista. Yhtäkkiä Aino olisi halunnut lausua hänet julki, sanoa jotakin Juuliasta. Kysyä Saaralta, muistiko hän vielä hymykuopan tai hiukan käheän naurun. Menisikö Saara rikki jos hänen nimensä mainittaisiin? Tuntuisiko Saarasta siltä, kuin kaikki pysähtyisi, kiertyisi tähän hetkeen ja siihen totuuteen, ettei Juulia ole enää tässä. Siltä Ainosta oli tuntunut.

-

Huhtikuun jälkeen oli tullut toukokuu ja ensimmäiset lämpimät ilmat. Toukokuun lopussa Saara ja Juulia olivat houkutelleet Ainon seurakseen mökille, he olivat lämmittäneet saunatuvan ja levittäneet patjat sen lattialle. Tyttöjen vanhemmat olivat nukkuneet erillisessä päärakennuksessa, ja puolenyön turvarajan jälkeen Juulia oli virnistäen nostanut esiin kolme käärittyä sätkää. Tämä oli uutta ja kiellettyä. Oli kuin toinen maailma olisi avautunut, Aino oli tuntenut ja nähnyt kaiken uutena. He olivat lämmittäneet saunan, uskaltautuneet veteen ja jälkeenpäin istuneet tuvassa öljylamppujen palaessa ympärillä. Juulian tummat, pitkät hiukset olivat tiputtaneet pisaroita hänen syliinsä.

Sitten maailma Ainon ympärillä oli vääntynyt vielä kerran uuteen asentoon. Värit olivat muuttuneet paljon kirkkaammaksi, äänet sekoittuneet lähes sietämättömäksi meteliksi. Hän oli uskonut olevansa ahdistettuna pieneen mökkiin, hikoillut ja tuntenut painon käsivarsillaan ja jaloillaan. Saara oli kumartunut hänen yllensä, peitellyt ja antanut lupauksen uudesta aamusta, paremmasta huomisesta. Pyytänyt sulkemaan silmät ja nukahtamaan. Aino oli nukkunut.

Juulialle oli tullut nälkä. Illalta ylijääneet ruuat olivat olleet päärakennuksella, Juulia oli livahtanut yöhön ja luvannut olla herättämättä ketään. Hänen mentyään Saara oli katsellut pitkään nukkuvaa Ainoa, koskettanut vaaleaa hiussuortuvaa hänen poskellaan ja painanut varovasti pään hänen viereensä. Saara oli nukkunut.

Juulia oli löytynyt vedenrajasta. Vasenkäsi kääntyneenä alleen, kasvot kohti pohjaa. Hänellä oli ollut yllään vaalea yöpuku, jota aallot olivat heilutelleet kuin valkoista lippua merkkinä antautumisesta. Aamu oli valjennut uutena, muuttanut todeksi iltalehtien sivut ja sanat menehtyi, ruumis ja onnettomuus. Aamu oli valjennut hajottaen palasiksi kaiken, mitä he olivat pitäneet ikuisena, vääntäen todellisuuden uudeksi, nyt lopullisesti.

-

Saara napsautti keltaisen radion päälle. Hän heilutti jalkaansa hiljaisen musiikin tahdissa, vei kahvikupin huulilleen. Uskoiko Saara enää tähän maailmaan? Ainosta tuntui, että Saara oli päästänyt sisälleen mustan, loputtoman surun. Vihan sitä voimaa kohtaan, joka oli ottanut häneltä hänen siskonsa. Katkeruuden. Miksei Saara taistellut sitä vastaan? Antanut Juulialle lahjaksi omaa onneaan, toteuttanut unelmiaan jotka Juulia olisi toivonut hänen toteuttavan? Edes Juulian vuoksi. Ja kuitenkin Aino ymmärsi. Hän itse oli elänyt läpi kesän ja syksyn, seissyt iltaisin parvekkeella ja antanut surun tulla. Hän oli kantanut sen mukanaan töihin ja syksyllä luentosaleihin, tuudittanut Juuliaa mielessään iltaisin. Siitä huolimatta, hän ei ollut lakannut suomasta hymyä kahvilan tarjoilijalle, kiittämästä kun joku avasi hänelle oven. Edelleen hän heräsi joka aamu tuntien painon rinnassaan, mutta joi aamukahvinsa ikkunan edessä nähdäkseen auringonnousun, yhä uudelleen.

Heidän tämänkertainen tuntinsa oli loppumassa, Saara saattoi Ainon ovelle, halasi. Katsoi silmiin, tavoitteli hymyä. Tähän hetkeen Juuliaa ei tarvinnut piirtää lauseella. Tässä oli häivähdys hymystä, toivosta. Juulia.