12.

Nainen junassa ostaa Amerikan-pastilleja myyntikärrystä. Hän on jo iäkäs, ikkunan takana nousee aurinko ja hän piirtää lauseellaan tulevan päivän, kauniin ja valoisan. Hänen äänensä on pehmeä ja ystävällinen, täynnä hellyyttä elämää kohtaan.

Takanani joku kertoo tarinaa ystävästään, joka on muuttanut Berniin poikaystävänsä luo. Minä istun tässä ja ikuistan kaiken tämän elämän, ja hetken olen onnellinen juuri nyt, pyytämättä mitään muuta.

Raide jatkuu loputtomiin, ohitamme peltoja ja tukkirivistöjä metsien laidalla.

Keskellä tätä junavaunua minä palaan Berniin. Olen taas kaikkien niiden talojen ja ihmisten ympäröimä, sekä sen rosoisen kielen jota en ymmärrä mutta rakastan. Onkohan pastillinainen käynyt Bernissä? Hänellä on kallis käsilaukku ja siistit vaatteet, kenties hän on varakas. Matkustellut paljon, ehkä elänyt joskus holtittomastikin, juonut viiniä Bernin pienissä ravintoloissa ja nauranut jonkun käsivarsilla. Tuleeko minusta sellainen kuten hän? Tuleeko minusta noin onnellinen?

Mietin miestä. En ole edelleenkään rakastunut, en vaikka olisin toivonut niin. Tämä loppuu pian, nämä junamatkat ovat minun viimeisimpiä. Minä palaan rutiineihini, käyn töissä ja iltaisin kuljen läpi metsän kotiovelle kevein sydämin, mukanani muisto miehestä, jota en osannut rakastaa. Minun on kerrottava hänelle pian, mentävä hänen luoksensa, nukuttava yksi yö hänen kätensä ympärilläni ja aamulla jätettävä hyvästit. Olen odottanut jotakin niin kauan, ja nyt kun hän on tässä, se ei sittenkään riitä. Minä ajattelen vain Espanjaa, Berliiniä ja Berniä. Uusia kasvoja, kahviloita ja katuja. Ja minä ajattelen rakkautta joka kerran poltti. Miksei se voi olla sellaista miehen kanssa? Minusta ei ole tähän, ei jäämään tänne, ei sitomaan itseäni toisen tällä tavalla. Ei vielä, ei nyt.

Pastillinainen ottaa esille kirjan, kumartuu keskittyen. Niin onnelliset silmäkulmat, ovatko omani jo kaartuneet paljastaen katkeruuteni? Vilkaisen kelloa. Kaksikymmentä minuuttia. Mietin miestä seisomassa juna-asemalla, hänen käsiään jotka kietoutuvat ympärilleni heti niiden saavuttaessa kosketusetäisyyden. Mietin, kuinka helppoa olisi olla nousematta junasta. Kuinka helppoa olisi jäädä istumaan tähän, nähdä vilahdus miehen hahmosta asemalla ja kääntää sitten katse toisaalle. Vaihtaa junaa seuraavalla asemalla, palata kotiin ja unohtaa. Tulenko minä kantamaan muistoa? Tuskin.

Pastillinainen jää lukemaan kun nousen paikaltani. Mies on jo asemalla. Minä katson hänen hymyään, katson ja nostan suunpieleni kaarelle. Tyhjä, niin on tyhjä hymymme ilman rakkautta.