4.9.2015

Kesän lipuessa syksyyn minä olen jälleen alkanut laittaa sanoja toistensa perään, alkanut kuulostella niiden painotuksia toistensa lomassa, sävyjä jotka ovat olleet yhtä aikaa tuttuja ja uusia. Sanat ovat kertoneet onnellisista päivistä, sillä sitä tämä kesä on ollut, onnellinen. Ja täysi, niin täyteläinen kaikkine auringonpaisteineen ja sateisine päivineen. Oli aamu, jolloin nostin rinkan selkääni ja lähdin, oli Tukholma ja Lontoo ja Praha ja lopulta Munchenin Isar-joki ja elämä tuntui muodostuvan pelkistä kyllä-lauseista.

Suomeen palattuani pyöräilin pellonviertä töihin ja minussa alkoi herätä uusi tunne, joka muutti lopulta kesäni vielä vähän täydemmäksi. Tunne joka nousi ja kertoi minulle että näinkin voi käydä, voi tuntua tältä että kaikki on aivan erilaista kuin viime kesänä. Ja siitä huolimatta etteivät tunteet kestä, ja että ne toisinaan johtavat kyyneliin, nyt seistessäni kesän reunalla valmiina astumaan syksyyn, olen onnellinen.

Tuntuu että täytyy jotenkin selittää, ehkä vain itselleen, miksi on taas tässä ja laittaa sanoja toistensa perään. Olenhan minä kokoajan kirjoittanut, raapustellut ja saanut jotain aikaseksikin, yhden tieteellisen tutkielman ja useita kymmeniä liuskoja muka korkealentoista proosaa. Mutta tänne kirjoittaminen on tuntunut vaikealta, mahdottomalta. Olen miettinyt, että kuka näitä lukee. Tavallaan hassua, etten välitä siitä jos lukioita ei olisi yhtäkään, itsellenihän minä tämän aikoinaankin tarkoitinkin. Mutta kirjoittaessa asettaa aina itsensä alttiiksi, on kuin riisuisi itsensä muiden edessä.

Nämä tekstit kertovat elämästä. Nämä tekstit kertovat siitä, miten minä näen ja tunnen ja miten kuvittelen ihmisten maailmaa havaitsevan. Nyt tuntuu siltä, että olisi aika jatkaa. Olisi aika taas laittaa itsensä alttiiksi läpinäkyvyydelle ja arvosteluille.