17.9.2015

Näinä päivinä kuumeen iskiessä heittelehdin sängylläni levottomana enkä voi estää ajatuksiani tulemasta. Ne tulevat tanssien, nauraen ja huutaen, pitävät mekkalaa itsestään ja tunkeutuvat tajuntaani, pakottavat minut hereille oudosta valveunestani.

Nämä ovat ajatuksia jotka ovat olleet minulta piilossa, jossain niin syvällä etten ole kyennyt aavistamaankaan niiden olemassaoloa. Ne ovat minulle yhtä aikaa tuttuja ja vieraita, tämä on se osa minua joka on itsellenikin arvaamaton.

On alkuja ja loppuja, on loppuja jotka ovat alkuja, on loppuja joiden piti olla alkuja mutta jotka pysäyttivätkin kaiken ja saivat minut rämpimään paikallani monta kuukautta. Minä kuuntelen ajatuksia jotka tanssivat piirileikkiä, astuvat vuorotellen esiin paljastaen minulle itseni. Ne ovat surua ja kaipausta, menetettyjä päiviä ja aamukahveja, rakkauksia ja iltoja. Ne ovat ihastumisia ja pettymyksiä, tunteita ja kylmyyttä joka saa minut liikauttamaan kättäni levottomasti, aivan kuin valmiina heilauttamaan ajatukset pois.

Onko tämä yksi niistä hetkistä, jotka määrittävät ihmisen todellisen minuuden, hetkistä joita kukaan muu ei näe eikä tavoita? Niin intiimi, että siitä kirjoittaminen on kuin riisuisi itseään kerros kerrokselta. Ja silti on kuin se täytyisi tehdä, antaa itsestään jotain mitä haparoivilla sanoillaan pystyy.

Ja kun piirileikki on jo päättymässä, tulee vielä yksi. Se tulee ja istuu sängyn reunalle, katsoo minua silmillä jotka kesäiset päivät ja lämpimät illat saivat minut melkein unohtamaan. Ja minä pelkään tuota yhtä, kerron sille ettei sen kuuluisi olla enää täällä, että on muita joiden soisin istuvan siinä sängynreunalla. Mutta se yksi vain istuu ja katsoo, antaa minun tuntea kaiken mitä se tuo mukanaan.

Tammikuinen aamu ja puiden oksat jotka saivat juuri oikean taitteen tuulesta

Jokainen sana ja äänenpaino

Nouseva rakkaus, minulle uusi ja pelottava, liian vahva

Suru joka kaikkea seurasi

Yritän heilauttaa kättäni, jotta ajatus katoasi, unohtuisi niinkuin se oli jo kerran unohtunut. Sillä minä pelkään, että sen tultua en enää pääse pakoon. Että on vielä kerran pysähdyttävä, vaikken ymmärrä syitä.

Ja sitten minä muistan

Jokaisen hetken

Toiveen

Jotka unohtuivat talven taittuessa kevääseen.

4.9.2015

Kesän lipuessa syksyyn minä olen jälleen alkanut laittaa sanoja toistensa perään, alkanut kuulostella niiden painotuksia toistensa lomassa, sävyjä jotka ovat olleet yhtä aikaa tuttuja ja uusia. Sanat ovat kertoneet onnellisista päivistä, sillä sitä tämä kesä on ollut, onnellinen. Ja täysi, niin täyteläinen kaikkine auringonpaisteineen ja sateisine päivineen. Oli aamu, jolloin nostin rinkan selkääni ja lähdin, oli Tukholma ja Lontoo ja Praha ja lopulta Munchenin Isar-joki ja elämä tuntui muodostuvan pelkistä kyllä-lauseista.

Suomeen palattuani pyöräilin pellonviertä töihin ja minussa alkoi herätä uusi tunne, joka muutti lopulta kesäni vielä vähän täydemmäksi. Tunne joka nousi ja kertoi minulle että näinkin voi käydä, voi tuntua tältä että kaikki on aivan erilaista kuin viime kesänä. Ja siitä huolimatta etteivät tunteet kestä, ja että ne toisinaan johtavat kyyneliin, nyt seistessäni kesän reunalla valmiina astumaan syksyyn, olen onnellinen.

Tuntuu että täytyy jotenkin selittää, ehkä vain itselleen, miksi on taas tässä ja laittaa sanoja toistensa perään. Olenhan minä kokoajan kirjoittanut, raapustellut ja saanut jotain aikaseksikin, yhden tieteellisen tutkielman ja useita kymmeniä liuskoja muka korkealentoista proosaa. Mutta tänne kirjoittaminen on tuntunut vaikealta, mahdottomalta. Olen miettinyt, että kuka näitä lukee. Tavallaan hassua, etten välitä siitä jos lukioita ei olisi yhtäkään, itsellenihän minä tämän aikoinaankin tarkoitinkin. Mutta kirjoittaessa asettaa aina itsensä alttiiksi, on kuin riisuisi itsensä muiden edessä.

Nämä tekstit kertovat elämästä. Nämä tekstit kertovat siitä, miten minä näen ja tunnen ja miten kuvittelen ihmisten maailmaa havaitsevan. Nyt tuntuu siltä, että olisi aika jatkaa. Olisi aika taas laittaa itsensä alttiiksi läpinäkyvyydelle ja arvosteluille.