Näinä päivinä kuumeen iskiessä heittelehdin sängylläni levottomana enkä voi
estää ajatuksiani tulemasta. Ne tulevat tanssien, nauraen ja huutaen, pitävät
mekkalaa itsestään ja tunkeutuvat tajuntaani, pakottavat minut hereille oudosta
valveunestani.
Nämä ovat ajatuksia jotka ovat olleet minulta piilossa, jossain niin
syvällä etten ole kyennyt aavistamaankaan niiden olemassaoloa. Ne ovat minulle
yhtä aikaa tuttuja ja vieraita, tämä on se osa minua joka on itsellenikin
arvaamaton.
On alkuja ja loppuja, on loppuja jotka ovat alkuja, on loppuja joiden piti
olla alkuja mutta jotka pysäyttivätkin kaiken ja saivat minut rämpimään
paikallani monta kuukautta. Minä kuuntelen ajatuksia jotka tanssivat
piirileikkiä, astuvat vuorotellen esiin paljastaen minulle itseni. Ne ovat surua
ja kaipausta, menetettyjä päiviä ja aamukahveja, rakkauksia ja iltoja. Ne ovat ihastumisia
ja pettymyksiä, tunteita ja kylmyyttä joka saa minut liikauttamaan kättäni
levottomasti, aivan kuin valmiina heilauttamaan ajatukset pois.
Onko tämä yksi niistä hetkistä, jotka määrittävät ihmisen todellisen
minuuden, hetkistä joita kukaan muu ei näe eikä tavoita? Niin intiimi, että
siitä kirjoittaminen on kuin riisuisi itseään kerros kerrokselta. Ja silti on
kuin se täytyisi tehdä, antaa itsestään jotain mitä haparoivilla sanoillaan
pystyy.
Ja kun piirileikki on jo päättymässä, tulee vielä yksi. Se tulee ja istuu
sängyn reunalle, katsoo minua silmillä jotka kesäiset päivät ja lämpimät illat
saivat minut melkein unohtamaan. Ja minä pelkään tuota yhtä, kerron sille ettei
sen kuuluisi olla enää täällä, että on muita joiden soisin istuvan siinä
sängynreunalla. Mutta se yksi vain istuu ja katsoo, antaa minun tuntea kaiken
mitä se tuo mukanaan.
Tammikuinen aamu ja puiden oksat jotka saivat juuri oikean taitteen
tuulesta
Jokainen sana ja äänenpaino
Nouseva rakkaus, minulle uusi ja pelottava, liian vahva
Suru joka kaikkea seurasi
Yritän heilauttaa kättäni, jotta ajatus katoasi, unohtuisi niinkuin se oli
jo kerran unohtunut. Sillä minä pelkään, että sen tultua en enää pääse pakoon.
Että on vielä kerran pysähdyttävä, vaikken ymmärrä syitä.
Ja sitten minä muistan
Jokaisen hetken
Toiveen
Jotka unohtuivat talven taittuessa kevääseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti