Tänään menin rikki. Hajosin satoihin paloihin ja pudottelin niitä ympäri Helsinkiä
ja sitten Turkua, annoin itseni lähteä tuulen mukana kohti Suomenlinnaa ja Suomenlahtea,
toiset palaset jäivät Rautatieaseman penkille ihmettelemään elämää ja itseään.
Murtuminen oli alkanut jo aiemmin, olin halkeillut liitoksistani pitkin
vuotta. Toisinaan olin paikkaillut itseäni kokoon, milloin milläkin tavoin.
Mutta pikaliima tai jeesusteippi eivät auttaneet korjaamaan murtumista joka oli
lähtenyt liikkeelle sisältäpäin ja edennyt kohti reunojani.
Kulkiessani tienviertä pudottelin matkasta muistoja, jotka olivat
muotoutuneet lapsuuden onnellisina kesinä ja pakkastalvina. Jonnekin matkan
varrelle jäi ajatus jääkukista ikkunoissa, himmeleistä niiden yläpuolella.
Jäivät myös pelot jotka olivat maalanneet monta vuotta ja jotka kulkivat
mukanani astuessani lapsuudesta nuoruuden kautta haparoivaan aikuisuuteen.
Rautatieaseman penkille jäi muisto ensirakkaudestani. Jätin sen siihen
mistä se kaikki oli alkanutkin, pyörätelineen viereen, ja jatkoin matkaani
hiukan kepeämpänä.
Toisista osista itseäni oli vaikeampi päästää irti. Seistessäni
tuomiokirkon portaalla huusin jättäessäni hyvästejä muistolleni kesäpäivästä. Oli
päivä, jolloin kuljin läpi Helsingin käsikädessä miehen kanssa, jonka olin
tavannut edellisenä iltana ja jota seurasin Ruotsiin hetken huumassa viikon
päästä jäähyväisistä. Rakkautta se ei ollut, mutta opetti minulle lopulta uuden
kielen ja antoi kokonaisen maailman.
Tyhjällä hietaniemen rannalla minusta huuhtoutuivat ne kuukaudet, jotka
elin raskaimman menetykseni jälkeen. Suolainen merivesi vei mukanaan kyyneleeni
jotka oli vuodatettu pitkinä öinä ja nousemattomina aamuina. Rannalle jäivät ne
yöt jolloin etsin pelastajaa vartaloista jotka olivat vieraita, joilla ei ollut minulle nimiä.
Matkalla Turkuun jätin jälkeeni päivät kirjastoissa ja kahviloissa,
työpaikoilla ja teattereissa. Jätín jälkeeni kaiken sen mitä elämäkseni olin
kutsunut, puurtamisen jonka olin toivonut johtavan jonnekin. Kauppatorille
jätin ajatukseni itsestäni, elämästäni, oletukseni siitä millainen minun
pitäisi olla riittääkseni. Vaikein irtipäästäminen siihen mennessä, mutta
keventävin.
Kulkiessani läpi Koroistenniemen pysähdyin ristin eteen, pudotin matkastani
valheelliset vuodet jotka eksyttivät minut itsestäni. Surin hieman jättäessäni
taakse minulle annetun totuuden, jonka nyt hylkäsin vahvemman totuuden, tietämättömyyden
edessä.
Halisten koskeen tiputin pettymykseni elämään. Pudotin sinne muiston
jokaisesta pyytännöstä jotka olin esittänyt toivoen vastarakkautta. Pudotin
sinne pimeyden joka oli vienyt minulta kokonaisen kevään.
Matkan lopussa jäljelle jäi muutakin kuin tyhjyyttä. Oli valkea valo ja
pimeys, täydellisessä sopusoinnussa. Kokeilin rajojani ja otin haparoivan
askeleen löytääkseni suuntani tässä uudessa tilassa. Jotakin oli silti jäljellä,
minä hengitin.
Ja vaikka jotakin oli päättynyt
Jotain muuta alkoi
