2.11.

Tänään menin rikki. Hajosin satoihin paloihin ja pudottelin niitä ympäri Helsinkiä ja sitten Turkua, annoin itseni lähteä tuulen mukana kohti Suomenlinnaa ja Suomenlahtea, toiset palaset jäivät Rautatieaseman penkille ihmettelemään elämää ja itseään.

Murtuminen oli alkanut jo aiemmin, olin halkeillut liitoksistani pitkin vuotta. Toisinaan olin paikkaillut itseäni kokoon, milloin milläkin tavoin. Mutta pikaliima tai jeesusteippi eivät auttaneet korjaamaan murtumista joka oli lähtenyt liikkeelle sisältäpäin ja edennyt kohti reunojani.

Kulkiessani tienviertä pudottelin matkasta muistoja, jotka olivat muotoutuneet lapsuuden onnellisina kesinä ja pakkastalvina. Jonnekin matkan varrelle jäi ajatus jääkukista ikkunoissa, himmeleistä niiden yläpuolella. Jäivät myös pelot jotka olivat maalanneet monta vuotta ja jotka kulkivat mukanani astuessani lapsuudesta nuoruuden kautta haparoivaan aikuisuuteen.

Rautatieaseman penkille jäi muisto ensirakkaudestani. Jätin sen siihen mistä se kaikki oli alkanutkin, pyörätelineen viereen, ja jatkoin matkaani hiukan kepeämpänä.

Toisista osista itseäni oli vaikeampi päästää irti. Seistessäni tuomiokirkon portaalla huusin jättäessäni hyvästejä muistolleni kesäpäivästä. Oli päivä, jolloin kuljin läpi Helsingin käsikädessä miehen kanssa, jonka olin tavannut edellisenä iltana ja jota seurasin Ruotsiin hetken huumassa viikon päästä jäähyväisistä. Rakkautta se ei ollut, mutta opetti minulle lopulta uuden kielen ja antoi kokonaisen maailman.

Tyhjällä hietaniemen rannalla minusta huuhtoutuivat ne kuukaudet, jotka elin raskaimman menetykseni jälkeen. Suolainen merivesi vei mukanaan kyyneleeni jotka oli vuodatettu pitkinä öinä ja nousemattomina aamuina. Rannalle jäivät ne yöt jolloin etsin pelastajaa vartaloista jotka olivat vieraita,  joilla ei ollut minulle nimiä.

Matkalla Turkuun jätin jälkeeni päivät kirjastoissa ja kahviloissa, työpaikoilla ja teattereissa. Jätín jälkeeni kaiken sen mitä elämäkseni olin kutsunut, puurtamisen jonka olin toivonut johtavan jonnekin. Kauppatorille jätin ajatukseni itsestäni, elämästäni, oletukseni siitä millainen minun pitäisi olla riittääkseni. Vaikein irtipäästäminen siihen mennessä, mutta keventävin.

Kulkiessani läpi Koroistenniemen pysähdyin ristin eteen, pudotin matkastani valheelliset vuodet jotka eksyttivät minut itsestäni. Surin hieman jättäessäni taakse minulle annetun totuuden, jonka nyt hylkäsin vahvemman totuuden, tietämättömyyden edessä.

Halisten koskeen tiputin pettymykseni elämään. Pudotin sinne muiston jokaisesta pyytännöstä jotka olin esittänyt toivoen vastarakkautta. Pudotin sinne pimeyden joka oli vienyt minulta kokonaisen kevään.

Matkan lopussa jäljelle jäi muutakin kuin tyhjyyttä. Oli valkea valo ja pimeys, täydellisessä sopusoinnussa. Kokeilin rajojani ja otin haparoivan askeleen löytääkseni suuntani tässä uudessa tilassa. Jotakin oli silti jäljellä, minä hengitin.

Ja vaikka jotakin oli päättynyt

Jotain muuta alkoi