Luulin
menneeni rikki. Mutta valon saavuttaessa minut, ymmärsin olleeni vain piilossa.
Olin rakentanut ympärilleni muurin, käyttänyt rakennuslaastina vuosien varrella
kertynyttä surua. Nyt muuri oli alkanut sortua, melkein olin jäänyt sen alle.
Jouduin kohtaamaan halkeamista tulvivan syvän surun, joka maalasi minut
hetkeksi tummilla väreillään.
Mutta sitten tuli valo
Aloin
kurkkia muurin halkeamista. Rohkeudenpuuskassani nostin käteni kohtaamaan
ihmisen, kosketin sielua ja kohtasin hänet ensikertaa vapaana. Mustavalkoinen
maailmani sai uusia värisävyjä, nostin katseeni ja näin tuulen kanssa
keinahtelevat oksat, niiden ylitse lentävät lintuparvet.
Uskalsin katsoa
maailmaa, mutta löysinkin itseni.
Annoin surun
olla. Ymmärsin sen ystävänä, joka oli tullut kertomaan rakkaudesta. Voiko ilman
rakkautta olla surua, emmekö kuitenkin sure siksi, että jokin on koskettanut
syvältä?
Ei
heikkoutta, vaan vahvuutta.
Ja kun suru
ja valo saivat olla siinä, minä aloin parantua. Tuhosin muuria kerros
kerrokselta, pysähdyin välillä lepäämään , jatkoin työtä voimieni palauduttua. Löysin
itseni yhä uudestaan.
Ja nyt,
ensimmäistä kertaa vuosiin, en tunne olevani yksinäinen. Vaikka kuljen vailla
saattajaa, vailla ihmistä jonka kanssa jakaisin tämän kaiken, minussa on uusi vahvuus.
En vielä
osaa sanoa tuon vahvuuden kaikkia rakennuspaloja, mutta olen alkanut ymmärtää
sitä yhä paremmin. Ja hetki hetkeltä, se on kokoajan enemmän.
Hyväksyntä
Itsensä kohtaaminen
Anteeksianto
Lempeys
Ystävyys
Rakkaus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti