11.12

Luulin menneeni rikki. Mutta valon saavuttaessa minut, ymmärsin olleeni vain piilossa. Olin rakentanut ympärilleni muurin, käyttänyt rakennuslaastina vuosien varrella kertynyttä surua. Nyt muuri oli alkanut sortua, melkein olin jäänyt sen alle. Jouduin kohtaamaan halkeamista tulvivan syvän surun, joka maalasi minut hetkeksi tummilla väreillään.

Mutta sitten tuli valo

Aloin kurkkia muurin halkeamista. Rohkeudenpuuskassani nostin käteni kohtaamaan ihmisen, kosketin sielua ja kohtasin hänet ensikertaa vapaana. Mustavalkoinen maailmani sai uusia värisävyjä, nostin katseeni ja näin tuulen kanssa keinahtelevat oksat, niiden ylitse lentävät lintuparvet.

Uskalsin katsoa maailmaa, mutta löysinkin itseni.

Annoin surun olla. Ymmärsin sen ystävänä, joka oli tullut kertomaan rakkaudesta. Voiko ilman rakkautta olla surua, emmekö kuitenkin sure siksi, että jokin on koskettanut syvältä?

Ei heikkoutta, vaan vahvuutta.

Ja kun suru ja valo saivat olla siinä, minä aloin parantua. Tuhosin muuria kerros kerrokselta, pysähdyin välillä lepäämään , jatkoin työtä voimieni palauduttua. Löysin itseni yhä uudestaan.

Ja nyt, ensimmäistä kertaa vuosiin, en tunne olevani yksinäinen. Vaikka kuljen vailla saattajaa, vailla ihmistä jonka kanssa jakaisin tämän  kaiken, minussa on uusi vahvuus.

En vielä osaa sanoa tuon vahvuuden kaikkia rakennuspaloja, mutta olen alkanut ymmärtää sitä yhä paremmin. Ja hetki hetkeltä, se on kokoajan enemmän.

Hyväksyntä

Itsensä kohtaaminen

Anteeksianto

Lempeys

Ystävyys

Rakkaus. 

26.11

Kerro minulle valosta

Kerro päivistä jotka ovat täynnä aurinkoa ja naurua

Illoista joina ystävät vaihtavat salaisuuksiaan

Pitkistä aamuista, kahvikupeista ja pannukakuista

Suukoista joita annetaan keittiöissä

auringon noustessa seläntakana.

Vie pois tämä pimeys

Jossa en näe enää itseäni.

Suutele huuliltani pois huuto

Joka tukahduttaa ääneni.

Silitä poskiltani kyyneleet

Kerro minulle valosta

Tule luokseni illalla

Kun kuljen yksin mieleni rikkinäisillä rajamailla

Täytä hetkeni lupauksilla

Uudesta ja tulevasta

Kosketa hiljaa selkääni

Ja kun en vastaa kysymyksiisi

Ethän suutu

Istu vain siinä vierelläni

Kutsu minua pimeydestäni

Ja kerro minulle valosta

2.11.

Tänään menin rikki. Hajosin satoihin paloihin ja pudottelin niitä ympäri Helsinkiä ja sitten Turkua, annoin itseni lähteä tuulen mukana kohti Suomenlinnaa ja Suomenlahtea, toiset palaset jäivät Rautatieaseman penkille ihmettelemään elämää ja itseään.

Murtuminen oli alkanut jo aiemmin, olin halkeillut liitoksistani pitkin vuotta. Toisinaan olin paikkaillut itseäni kokoon, milloin milläkin tavoin. Mutta pikaliima tai jeesusteippi eivät auttaneet korjaamaan murtumista joka oli lähtenyt liikkeelle sisältäpäin ja edennyt kohti reunojani.

Kulkiessani tienviertä pudottelin matkasta muistoja, jotka olivat muotoutuneet lapsuuden onnellisina kesinä ja pakkastalvina. Jonnekin matkan varrelle jäi ajatus jääkukista ikkunoissa, himmeleistä niiden yläpuolella. Jäivät myös pelot jotka olivat maalanneet monta vuotta ja jotka kulkivat mukanani astuessani lapsuudesta nuoruuden kautta haparoivaan aikuisuuteen.

Rautatieaseman penkille jäi muisto ensirakkaudestani. Jätin sen siihen mistä se kaikki oli alkanutkin, pyörätelineen viereen, ja jatkoin matkaani hiukan kepeämpänä.

Toisista osista itseäni oli vaikeampi päästää irti. Seistessäni tuomiokirkon portaalla huusin jättäessäni hyvästejä muistolleni kesäpäivästä. Oli päivä, jolloin kuljin läpi Helsingin käsikädessä miehen kanssa, jonka olin tavannut edellisenä iltana ja jota seurasin Ruotsiin hetken huumassa viikon päästä jäähyväisistä. Rakkautta se ei ollut, mutta opetti minulle lopulta uuden kielen ja antoi kokonaisen maailman.

Tyhjällä hietaniemen rannalla minusta huuhtoutuivat ne kuukaudet, jotka elin raskaimman menetykseni jälkeen. Suolainen merivesi vei mukanaan kyyneleeni jotka oli vuodatettu pitkinä öinä ja nousemattomina aamuina. Rannalle jäivät ne yöt jolloin etsin pelastajaa vartaloista jotka olivat vieraita,  joilla ei ollut minulle nimiä.

Matkalla Turkuun jätin jälkeeni päivät kirjastoissa ja kahviloissa, työpaikoilla ja teattereissa. Jätín jälkeeni kaiken sen mitä elämäkseni olin kutsunut, puurtamisen jonka olin toivonut johtavan jonnekin. Kauppatorille jätin ajatukseni itsestäni, elämästäni, oletukseni siitä millainen minun pitäisi olla riittääkseni. Vaikein irtipäästäminen siihen mennessä, mutta keventävin.

Kulkiessani läpi Koroistenniemen pysähdyin ristin eteen, pudotin matkastani valheelliset vuodet jotka eksyttivät minut itsestäni. Surin hieman jättäessäni taakse minulle annetun totuuden, jonka nyt hylkäsin vahvemman totuuden, tietämättömyyden edessä.

Halisten koskeen tiputin pettymykseni elämään. Pudotin sinne muiston jokaisesta pyytännöstä jotka olin esittänyt toivoen vastarakkautta. Pudotin sinne pimeyden joka oli vienyt minulta kokonaisen kevään.

Matkan lopussa jäljelle jäi muutakin kuin tyhjyyttä. Oli valkea valo ja pimeys, täydellisessä sopusoinnussa. Kokeilin rajojani ja otin haparoivan askeleen löytääkseni suuntani tässä uudessa tilassa. Jotakin oli silti jäljellä, minä hengitin.

Ja vaikka jotakin oli päättynyt

Jotain muuta alkoi

17.9.2015

Näinä päivinä kuumeen iskiessä heittelehdin sängylläni levottomana enkä voi estää ajatuksiani tulemasta. Ne tulevat tanssien, nauraen ja huutaen, pitävät mekkalaa itsestään ja tunkeutuvat tajuntaani, pakottavat minut hereille oudosta valveunestani.

Nämä ovat ajatuksia jotka ovat olleet minulta piilossa, jossain niin syvällä etten ole kyennyt aavistamaankaan niiden olemassaoloa. Ne ovat minulle yhtä aikaa tuttuja ja vieraita, tämä on se osa minua joka on itsellenikin arvaamaton.

On alkuja ja loppuja, on loppuja jotka ovat alkuja, on loppuja joiden piti olla alkuja mutta jotka pysäyttivätkin kaiken ja saivat minut rämpimään paikallani monta kuukautta. Minä kuuntelen ajatuksia jotka tanssivat piirileikkiä, astuvat vuorotellen esiin paljastaen minulle itseni. Ne ovat surua ja kaipausta, menetettyjä päiviä ja aamukahveja, rakkauksia ja iltoja. Ne ovat ihastumisia ja pettymyksiä, tunteita ja kylmyyttä joka saa minut liikauttamaan kättäni levottomasti, aivan kuin valmiina heilauttamaan ajatukset pois.

Onko tämä yksi niistä hetkistä, jotka määrittävät ihmisen todellisen minuuden, hetkistä joita kukaan muu ei näe eikä tavoita? Niin intiimi, että siitä kirjoittaminen on kuin riisuisi itseään kerros kerrokselta. Ja silti on kuin se täytyisi tehdä, antaa itsestään jotain mitä haparoivilla sanoillaan pystyy.

Ja kun piirileikki on jo päättymässä, tulee vielä yksi. Se tulee ja istuu sängyn reunalle, katsoo minua silmillä jotka kesäiset päivät ja lämpimät illat saivat minut melkein unohtamaan. Ja minä pelkään tuota yhtä, kerron sille ettei sen kuuluisi olla enää täällä, että on muita joiden soisin istuvan siinä sängynreunalla. Mutta se yksi vain istuu ja katsoo, antaa minun tuntea kaiken mitä se tuo mukanaan.

Tammikuinen aamu ja puiden oksat jotka saivat juuri oikean taitteen tuulesta

Jokainen sana ja äänenpaino

Nouseva rakkaus, minulle uusi ja pelottava, liian vahva

Suru joka kaikkea seurasi

Yritän heilauttaa kättäni, jotta ajatus katoasi, unohtuisi niinkuin se oli jo kerran unohtunut. Sillä minä pelkään, että sen tultua en enää pääse pakoon. Että on vielä kerran pysähdyttävä, vaikken ymmärrä syitä.

Ja sitten minä muistan

Jokaisen hetken

Toiveen

Jotka unohtuivat talven taittuessa kevääseen.

4.9.2015

Kesän lipuessa syksyyn minä olen jälleen alkanut laittaa sanoja toistensa perään, alkanut kuulostella niiden painotuksia toistensa lomassa, sävyjä jotka ovat olleet yhtä aikaa tuttuja ja uusia. Sanat ovat kertoneet onnellisista päivistä, sillä sitä tämä kesä on ollut, onnellinen. Ja täysi, niin täyteläinen kaikkine auringonpaisteineen ja sateisine päivineen. Oli aamu, jolloin nostin rinkan selkääni ja lähdin, oli Tukholma ja Lontoo ja Praha ja lopulta Munchenin Isar-joki ja elämä tuntui muodostuvan pelkistä kyllä-lauseista.

Suomeen palattuani pyöräilin pellonviertä töihin ja minussa alkoi herätä uusi tunne, joka muutti lopulta kesäni vielä vähän täydemmäksi. Tunne joka nousi ja kertoi minulle että näinkin voi käydä, voi tuntua tältä että kaikki on aivan erilaista kuin viime kesänä. Ja siitä huolimatta etteivät tunteet kestä, ja että ne toisinaan johtavat kyyneliin, nyt seistessäni kesän reunalla valmiina astumaan syksyyn, olen onnellinen.

Tuntuu että täytyy jotenkin selittää, ehkä vain itselleen, miksi on taas tässä ja laittaa sanoja toistensa perään. Olenhan minä kokoajan kirjoittanut, raapustellut ja saanut jotain aikaseksikin, yhden tieteellisen tutkielman ja useita kymmeniä liuskoja muka korkealentoista proosaa. Mutta tänne kirjoittaminen on tuntunut vaikealta, mahdottomalta. Olen miettinyt, että kuka näitä lukee. Tavallaan hassua, etten välitä siitä jos lukioita ei olisi yhtäkään, itsellenihän minä tämän aikoinaankin tarkoitinkin. Mutta kirjoittaessa asettaa aina itsensä alttiiksi, on kuin riisuisi itsensä muiden edessä.

Nämä tekstit kertovat elämästä. Nämä tekstit kertovat siitä, miten minä näen ja tunnen ja miten kuvittelen ihmisten maailmaa havaitsevan. Nyt tuntuu siltä, että olisi aika jatkaa. Olisi aika taas laittaa itsensä alttiiksi läpinäkyvyydelle ja arvosteluille.