2.

Ravintola ympärilläni on täynnä ihmisiä. On kuin heräisin juuri nyt. Räpyttelen silmiäni ja katson yllättyneenä edessäni olevaa lautasta, jolla lepää puoliksi syöty annos lohta. Keskellä pöytää on kynttilä ja sen toisella puolella, minua vastapäätä, samanlainen annos. En siis ole täällä yksin. 

Kylmä hiki nousee kauluksen alla niskaani, puristan nyrkkiä reidelläni. Vilkaisen nopeasti viereiseen pöytään, jonka nainen nauraa ja heilauttaa hiuksiaan taakse. Liian punaista huulipunaa. Mies, hänen seuralaisensa, katsoo silmissään ilkikurinen himo. Heillä on näytelmä, joka toistuu tuhansia kertoja ympäri maailmaa, läpi vuosisatojen, ja silti he luulevat olevansa sen ainoat roolihahmot. 

Toisella puolella ravintolaa, sen seinustalla on käynti vessoihin. Menikö seuralaiseni sinne? Hänen tuolinsa selkänojalla ei ole takkia, ulkona on vielä lämmin. Hengitykseni tihenee ajatellessani hänen solisluitansa. Ohitseni kulkee nuori tarjoilija, jalassaan matalat korot sillä hän pelkää kaatuvansa. Hän on uusi täällä, ehkä jopa koko kaupungissa. Jospa minä tarttuisin häneen, kysyisin ääntä madaltaen missä minun seuralaiseni on. Kysymykseni kiihko ja hätäännys saisi hänen silmänsä avautumaan ja toisi esille kaiken sen pelon joka syntyi kun hän lapsena makasi öisin lastenkamarissa, huusi mutta kukaan ei tullut. Minä tiedän tämän kaiken. 

Sekunti toisensa jälkeen valuu lävitseni ja minä tuijotan vessan ovea. Ympärilläni on alkanut tarjoilijoiden tanssi, he liikkuvat sulavasti pöytiemme lomassa, ojentelevat vietteleviä luomuksiaan ja suovat hymyjään meille jotka istumme heidän keskellään kuin katsomossa keskellä estradilavaa. Joku menee vessaan, joku tulee ulos, muttei ole minun seuralaiseni. Ohjaan tärisevän käteni vesilasilleni. Viereisen pöydän nainen vilkaisee, mutta kääntää nopeasti katseensa. Näkeekö hänkin? Lukeeko hän minut kuten minä tarjoilijan, koko elämäni siitä etten ole puhdistanut kenkiäni enkä silittänyt paitaani? Jospa minä kysyisin häneltä, vaatisin vastauksia seuralaisestani. Hänen eleisiinsä syntyisi ärtymys siitä, että joku uskaltaa keskeyttää heidän näytelmänsä käännekohdan. 

Kuluu tunti. Minä katselen näytelmää ja kuuntelen korkojen rytmistä musiikkia. Annan annokseni jäähtyä ja tarjoilija vie sen pois. Myös seuralaiseni annos on hävinnyt, veikö joku senkin? Tilaan itselleni lasin viiniä, istun ja olen. Hengitykseni on tasaantunut. Edessäni, pöydän toisella puolella, on tyhjä tuoli. Kello tulee yhdeksän, tuodessaan laskun tarjoilija suo minulle päivän viimeisen hymynsä. Minä maksan, nousen ja lähden ovesta ulos hiljenevään iltaan. Tänään kukaan ei kysy kiihkeitä kysymyksiä, en minä eikä kukaan muu.