Aluksi.

Minä toistan tuttua kaavaa. Varpaat koskettavat viileää mäntylattiaa samalla kuin väsynyt käsi työntää peiton pois. Kahvinkeittimeen kolme lusikallista puruja, vettä juuri sopivasti viivan kohdalle. Aamukahvin juon vielä syyskuussakin etuoven portailla, vaikka onkin jo melkein liian kylmä. 

  Päivät kuluvat. Jokainen aamu muistuttaa edellistä, samoin päivä, iltapäivä ja ilta. Usein seison peilin edessä ja tuijotan uurteita jotka ovat ajan kuluessa painautuneet otsalleni, silmäkulmiin ja suunpieliin. Nostan käsiäni ja myönnän todeksi paperinohuen ihon siinä kohtaa missä ennen oli lihas. Minä roikun, olen täynnä tyhjää. 

Milloin minusta tuli minä? Mikä oli se määräävä hetki, jolloin minuun olisi voinut piirtää pisteen ja johon minun oli määrä tyytyä? Minä tiedän tuon hetken olevan jo kaukana takanapäin, niin samankaltaisia minun päiväni nykyään ovat. Ennen minä odotin. Kun olin viisitoista, kaksikymmentä, kolmekymmentäviisi. Minä odotin tuota pistettä tuntien jopa palavaa kipua halutessani vetää viimeisen sivellyksen ja todeta sitten, tässä oli kaikki, tämä on hyvä. Kyselin tapaamiltani hahmoilta, mikä on tarpeeksi. Milloin voi sanoa eläneensä tarpeeksi, tunteneensa tarpeeksi? Riittääkö, jos jaksaa aamulla nousta ja illalla mennä nukkumaan, montako kertaa on uitava meressä, järvessä tai joessa, jotta voi tietää miltä vesi tuntuu? 

Kolmekymmentävuotiaana rakastuin. Ainakin luulen niin, sen lähemmäksi en kai rakkautta ikinä päässyt. Mutta minä kadotin itseni toiseen ja heräsin viiden vuoden kuluttua yksin, tuntien sinä aamuna mäntylattian ensimmäisen kerran. Ja minä selvisin, jatkoin elämääni mutta lakkasin odottamasta. Rakastamastani hahmosta jäi jäljelle vain haalentunut lappu kiinnitettynä nastalla keittiön oveen, ”Älä luovu toivosta.” Kahden vuoden kuluttua ensimmäisestä aamusta minä nauroin ilottomasti ja heitin lapun pois. Nasta jätti oveen pienen reiän, melkein huomaamattoman. 

Aamukahvi maistuu samalle kuin ennenkin. Ilma syyskuussa on erilaista kuin kesäaamuina, mutta samanlaista kuin vuosi sitten. Lasken kahvikupin viereeni ja katson käsiäni, jotka ovat uurteiset kuin vanha puu, mutta pehmeät ja hennot kuin pienellä lapsella. Tuijotan käsiäni. Minä olen lakannut uimasta, sillä olen täynnä nastojen jättämiä reikiä. Minä olen unohtanut, miltä vesi tuntuu.