Keittiössä

Keittiön lattialla on leivänmuruja, joku on läikyttänyt kahvia ja siitä on kuivunut läikkä pöydän reunaan. Kuljetan kättäni pitkin puunsyytä, sivelen sormellani sen karheaa pintaa. Minä olen kasvanut pois tästä kuvasta. On kuin seinät olisivat vääntyneet hieman väärään suuntaan, saaden koko huoneen tuntumaan jotenkin unimaisemalta. Mikseivät muut huomaa sitä? 

Tämä huone on täynnä väsyneitä ihmisiä, heidän kätensä ovat vääntyneet töiden jäljiltä. Jokaisen selkä on painunut hiukan kumaraan. Ovatko he aina olleet näin epäsymmetriassa minuun? Miten he voivat vielä nauraa, noin etteivät silmät edes värähdä?

Yritän koskettaa heitä, löytää heistäki edes yhden minulle tutun kohdan. He ovat kaikki kovettuneita, kuin hullunkurisia tilataideteoksia päällään  minulle vielä tutut vaatteet. Liikkeet ovat hidastuneet.

Nyt minä putoan. Polveni koskettavat lattiaa, sitten kädet, pää. Huutoni täyttää koko keittiön, kulkee pitkin seiniä ja kimpoilee katosta. Liikkeet pysähtyvät. He katsovat minuun, katsovat päin mutta eivät kohti. Katsovat hiukan sivuun, antavat katseen lipua ohi tai lävitse. Minä en ole heille enää mitään, olen vain tunkeilija häiritsemässä heidän sameaa untaan. He eivät halua herätä.

Ääntä ei enää tule. Hengittäminen tuntuu vaivalloiselta, tämä ilma huoneessa on myrkytetty juuri minunlaisiani varten. Sillä minä pyyhin itseni pois tästä kuvasta, piirsin ääriviivani uudelleen, toisiin paikkoihin, uusiin huoneisiin.

Katson vielä huoneen ihmisiä. Kaiken alla heistä huokuu suru. Minä satutin heitä, revin heidät kerran enkä voi tehdä enää mitään estääkseni heitä tuntemasta kipua.

Minä menen ja haluan vain unohtaa. Ulkopuolella tunnen olevani hiukan enemmän hereillä. Keittiössä elämä jatkuu minulle vieraana. En ole siellä enää, lopulta unohdan seinät ja ihmiset ja aiheuttamani pahan. Luon itse oman uneni toisaalle, ja monen vuoden päästä joku muu putoaa ja huutaa, jättää sen katkerana ja särjettynä.