11.12

Luulin menneeni rikki. Mutta valon saavuttaessa minut, ymmärsin olleeni vain piilossa. Olin rakentanut ympärilleni muurin, käyttänyt rakennuslaastina vuosien varrella kertynyttä surua. Nyt muuri oli alkanut sortua, melkein olin jäänyt sen alle. Jouduin kohtaamaan halkeamista tulvivan syvän surun, joka maalasi minut hetkeksi tummilla väreillään.

Mutta sitten tuli valo

Aloin kurkkia muurin halkeamista. Rohkeudenpuuskassani nostin käteni kohtaamaan ihmisen, kosketin sielua ja kohtasin hänet ensikertaa vapaana. Mustavalkoinen maailmani sai uusia värisävyjä, nostin katseeni ja näin tuulen kanssa keinahtelevat oksat, niiden ylitse lentävät lintuparvet.

Uskalsin katsoa maailmaa, mutta löysinkin itseni.

Annoin surun olla. Ymmärsin sen ystävänä, joka oli tullut kertomaan rakkaudesta. Voiko ilman rakkautta olla surua, emmekö kuitenkin sure siksi, että jokin on koskettanut syvältä?

Ei heikkoutta, vaan vahvuutta.

Ja kun suru ja valo saivat olla siinä, minä aloin parantua. Tuhosin muuria kerros kerrokselta, pysähdyin välillä lepäämään , jatkoin työtä voimieni palauduttua. Löysin itseni yhä uudestaan.

Ja nyt, ensimmäistä kertaa vuosiin, en tunne olevani yksinäinen. Vaikka kuljen vailla saattajaa, vailla ihmistä jonka kanssa jakaisin tämän  kaiken, minussa on uusi vahvuus.

En vielä osaa sanoa tuon vahvuuden kaikkia rakennuspaloja, mutta olen alkanut ymmärtää sitä yhä paremmin. Ja hetki hetkeltä, se on kokoajan enemmän.

Hyväksyntä

Itsensä kohtaaminen

Anteeksianto

Lempeys

Ystävyys

Rakkaus. 

26.11

Kerro minulle valosta

Kerro päivistä jotka ovat täynnä aurinkoa ja naurua

Illoista joina ystävät vaihtavat salaisuuksiaan

Pitkistä aamuista, kahvikupeista ja pannukakuista

Suukoista joita annetaan keittiöissä

auringon noustessa seläntakana.

Vie pois tämä pimeys

Jossa en näe enää itseäni.

Suutele huuliltani pois huuto

Joka tukahduttaa ääneni.

Silitä poskiltani kyyneleet

Kerro minulle valosta

Tule luokseni illalla

Kun kuljen yksin mieleni rikkinäisillä rajamailla

Täytä hetkeni lupauksilla

Uudesta ja tulevasta

Kosketa hiljaa selkääni

Ja kun en vastaa kysymyksiisi

Ethän suutu

Istu vain siinä vierelläni

Kutsu minua pimeydestäni

Ja kerro minulle valosta

2.11.

Tänään menin rikki. Hajosin satoihin paloihin ja pudottelin niitä ympäri Helsinkiä ja sitten Turkua, annoin itseni lähteä tuulen mukana kohti Suomenlinnaa ja Suomenlahtea, toiset palaset jäivät Rautatieaseman penkille ihmettelemään elämää ja itseään.

Murtuminen oli alkanut jo aiemmin, olin halkeillut liitoksistani pitkin vuotta. Toisinaan olin paikkaillut itseäni kokoon, milloin milläkin tavoin. Mutta pikaliima tai jeesusteippi eivät auttaneet korjaamaan murtumista joka oli lähtenyt liikkeelle sisältäpäin ja edennyt kohti reunojani.

Kulkiessani tienviertä pudottelin matkasta muistoja, jotka olivat muotoutuneet lapsuuden onnellisina kesinä ja pakkastalvina. Jonnekin matkan varrelle jäi ajatus jääkukista ikkunoissa, himmeleistä niiden yläpuolella. Jäivät myös pelot jotka olivat maalanneet monta vuotta ja jotka kulkivat mukanani astuessani lapsuudesta nuoruuden kautta haparoivaan aikuisuuteen.

Rautatieaseman penkille jäi muisto ensirakkaudestani. Jätin sen siihen mistä se kaikki oli alkanutkin, pyörätelineen viereen, ja jatkoin matkaani hiukan kepeämpänä.

Toisista osista itseäni oli vaikeampi päästää irti. Seistessäni tuomiokirkon portaalla huusin jättäessäni hyvästejä muistolleni kesäpäivästä. Oli päivä, jolloin kuljin läpi Helsingin käsikädessä miehen kanssa, jonka olin tavannut edellisenä iltana ja jota seurasin Ruotsiin hetken huumassa viikon päästä jäähyväisistä. Rakkautta se ei ollut, mutta opetti minulle lopulta uuden kielen ja antoi kokonaisen maailman.

Tyhjällä hietaniemen rannalla minusta huuhtoutuivat ne kuukaudet, jotka elin raskaimman menetykseni jälkeen. Suolainen merivesi vei mukanaan kyyneleeni jotka oli vuodatettu pitkinä öinä ja nousemattomina aamuina. Rannalle jäivät ne yöt jolloin etsin pelastajaa vartaloista jotka olivat vieraita,  joilla ei ollut minulle nimiä.

Matkalla Turkuun jätin jälkeeni päivät kirjastoissa ja kahviloissa, työpaikoilla ja teattereissa. Jätín jälkeeni kaiken sen mitä elämäkseni olin kutsunut, puurtamisen jonka olin toivonut johtavan jonnekin. Kauppatorille jätin ajatukseni itsestäni, elämästäni, oletukseni siitä millainen minun pitäisi olla riittääkseni. Vaikein irtipäästäminen siihen mennessä, mutta keventävin.

Kulkiessani läpi Koroistenniemen pysähdyin ristin eteen, pudotin matkastani valheelliset vuodet jotka eksyttivät minut itsestäni. Surin hieman jättäessäni taakse minulle annetun totuuden, jonka nyt hylkäsin vahvemman totuuden, tietämättömyyden edessä.

Halisten koskeen tiputin pettymykseni elämään. Pudotin sinne muiston jokaisesta pyytännöstä jotka olin esittänyt toivoen vastarakkautta. Pudotin sinne pimeyden joka oli vienyt minulta kokonaisen kevään.

Matkan lopussa jäljelle jäi muutakin kuin tyhjyyttä. Oli valkea valo ja pimeys, täydellisessä sopusoinnussa. Kokeilin rajojani ja otin haparoivan askeleen löytääkseni suuntani tässä uudessa tilassa. Jotakin oli silti jäljellä, minä hengitin.

Ja vaikka jotakin oli päättynyt

Jotain muuta alkoi

17.9.2015

Näinä päivinä kuumeen iskiessä heittelehdin sängylläni levottomana enkä voi estää ajatuksiani tulemasta. Ne tulevat tanssien, nauraen ja huutaen, pitävät mekkalaa itsestään ja tunkeutuvat tajuntaani, pakottavat minut hereille oudosta valveunestani.

Nämä ovat ajatuksia jotka ovat olleet minulta piilossa, jossain niin syvällä etten ole kyennyt aavistamaankaan niiden olemassaoloa. Ne ovat minulle yhtä aikaa tuttuja ja vieraita, tämä on se osa minua joka on itsellenikin arvaamaton.

On alkuja ja loppuja, on loppuja jotka ovat alkuja, on loppuja joiden piti olla alkuja mutta jotka pysäyttivätkin kaiken ja saivat minut rämpimään paikallani monta kuukautta. Minä kuuntelen ajatuksia jotka tanssivat piirileikkiä, astuvat vuorotellen esiin paljastaen minulle itseni. Ne ovat surua ja kaipausta, menetettyjä päiviä ja aamukahveja, rakkauksia ja iltoja. Ne ovat ihastumisia ja pettymyksiä, tunteita ja kylmyyttä joka saa minut liikauttamaan kättäni levottomasti, aivan kuin valmiina heilauttamaan ajatukset pois.

Onko tämä yksi niistä hetkistä, jotka määrittävät ihmisen todellisen minuuden, hetkistä joita kukaan muu ei näe eikä tavoita? Niin intiimi, että siitä kirjoittaminen on kuin riisuisi itseään kerros kerrokselta. Ja silti on kuin se täytyisi tehdä, antaa itsestään jotain mitä haparoivilla sanoillaan pystyy.

Ja kun piirileikki on jo päättymässä, tulee vielä yksi. Se tulee ja istuu sängyn reunalle, katsoo minua silmillä jotka kesäiset päivät ja lämpimät illat saivat minut melkein unohtamaan. Ja minä pelkään tuota yhtä, kerron sille ettei sen kuuluisi olla enää täällä, että on muita joiden soisin istuvan siinä sängynreunalla. Mutta se yksi vain istuu ja katsoo, antaa minun tuntea kaiken mitä se tuo mukanaan.

Tammikuinen aamu ja puiden oksat jotka saivat juuri oikean taitteen tuulesta

Jokainen sana ja äänenpaino

Nouseva rakkaus, minulle uusi ja pelottava, liian vahva

Suru joka kaikkea seurasi

Yritän heilauttaa kättäni, jotta ajatus katoasi, unohtuisi niinkuin se oli jo kerran unohtunut. Sillä minä pelkään, että sen tultua en enää pääse pakoon. Että on vielä kerran pysähdyttävä, vaikken ymmärrä syitä.

Ja sitten minä muistan

Jokaisen hetken

Toiveen

Jotka unohtuivat talven taittuessa kevääseen.

4.9.2015

Kesän lipuessa syksyyn minä olen jälleen alkanut laittaa sanoja toistensa perään, alkanut kuulostella niiden painotuksia toistensa lomassa, sävyjä jotka ovat olleet yhtä aikaa tuttuja ja uusia. Sanat ovat kertoneet onnellisista päivistä, sillä sitä tämä kesä on ollut, onnellinen. Ja täysi, niin täyteläinen kaikkine auringonpaisteineen ja sateisine päivineen. Oli aamu, jolloin nostin rinkan selkääni ja lähdin, oli Tukholma ja Lontoo ja Praha ja lopulta Munchenin Isar-joki ja elämä tuntui muodostuvan pelkistä kyllä-lauseista.

Suomeen palattuani pyöräilin pellonviertä töihin ja minussa alkoi herätä uusi tunne, joka muutti lopulta kesäni vielä vähän täydemmäksi. Tunne joka nousi ja kertoi minulle että näinkin voi käydä, voi tuntua tältä että kaikki on aivan erilaista kuin viime kesänä. Ja siitä huolimatta etteivät tunteet kestä, ja että ne toisinaan johtavat kyyneliin, nyt seistessäni kesän reunalla valmiina astumaan syksyyn, olen onnellinen.

Tuntuu että täytyy jotenkin selittää, ehkä vain itselleen, miksi on taas tässä ja laittaa sanoja toistensa perään. Olenhan minä kokoajan kirjoittanut, raapustellut ja saanut jotain aikaseksikin, yhden tieteellisen tutkielman ja useita kymmeniä liuskoja muka korkealentoista proosaa. Mutta tänne kirjoittaminen on tuntunut vaikealta, mahdottomalta. Olen miettinyt, että kuka näitä lukee. Tavallaan hassua, etten välitä siitä jos lukioita ei olisi yhtäkään, itsellenihän minä tämän aikoinaankin tarkoitinkin. Mutta kirjoittaessa asettaa aina itsensä alttiiksi, on kuin riisuisi itsensä muiden edessä.

Nämä tekstit kertovat elämästä. Nämä tekstit kertovat siitä, miten minä näen ja tunnen ja miten kuvittelen ihmisten maailmaa havaitsevan. Nyt tuntuu siltä, että olisi aika jatkaa. Olisi aika taas laittaa itsensä alttiiksi läpinäkyvyydelle ja arvosteluille.

12.

Nainen junassa ostaa Amerikan-pastilleja myyntikärrystä. Hän on jo iäkäs, ikkunan takana nousee aurinko ja hän piirtää lauseellaan tulevan päivän, kauniin ja valoisan. Hänen äänensä on pehmeä ja ystävällinen, täynnä hellyyttä elämää kohtaan.

Takanani joku kertoo tarinaa ystävästään, joka on muuttanut Berniin poikaystävänsä luo. Minä istun tässä ja ikuistan kaiken tämän elämän, ja hetken olen onnellinen juuri nyt, pyytämättä mitään muuta.

Raide jatkuu loputtomiin, ohitamme peltoja ja tukkirivistöjä metsien laidalla.

Keskellä tätä junavaunua minä palaan Berniin. Olen taas kaikkien niiden talojen ja ihmisten ympäröimä, sekä sen rosoisen kielen jota en ymmärrä mutta rakastan. Onkohan pastillinainen käynyt Bernissä? Hänellä on kallis käsilaukku ja siistit vaatteet, kenties hän on varakas. Matkustellut paljon, ehkä elänyt joskus holtittomastikin, juonut viiniä Bernin pienissä ravintoloissa ja nauranut jonkun käsivarsilla. Tuleeko minusta sellainen kuten hän? Tuleeko minusta noin onnellinen?

Mietin miestä. En ole edelleenkään rakastunut, en vaikka olisin toivonut niin. Tämä loppuu pian, nämä junamatkat ovat minun viimeisimpiä. Minä palaan rutiineihini, käyn töissä ja iltaisin kuljen läpi metsän kotiovelle kevein sydämin, mukanani muisto miehestä, jota en osannut rakastaa. Minun on kerrottava hänelle pian, mentävä hänen luoksensa, nukuttava yksi yö hänen kätensä ympärilläni ja aamulla jätettävä hyvästit. Olen odottanut jotakin niin kauan, ja nyt kun hän on tässä, se ei sittenkään riitä. Minä ajattelen vain Espanjaa, Berliiniä ja Berniä. Uusia kasvoja, kahviloita ja katuja. Ja minä ajattelen rakkautta joka kerran poltti. Miksei se voi olla sellaista miehen kanssa? Minusta ei ole tähän, ei jäämään tänne, ei sitomaan itseäni toisen tällä tavalla. Ei vielä, ei nyt.

Pastillinainen ottaa esille kirjan, kumartuu keskittyen. Niin onnelliset silmäkulmat, ovatko omani jo kaartuneet paljastaen katkeruuteni? Vilkaisen kelloa. Kaksikymmentä minuuttia. Mietin miestä seisomassa juna-asemalla, hänen käsiään jotka kietoutuvat ympärilleni heti niiden saavuttaessa kosketusetäisyyden. Mietin, kuinka helppoa olisi olla nousematta junasta. Kuinka helppoa olisi jäädä istumaan tähän, nähdä vilahdus miehen hahmosta asemalla ja kääntää sitten katse toisaalle. Vaihtaa junaa seuraavalla asemalla, palata kotiin ja unohtaa. Tulenko minä kantamaan muistoa? Tuskin.

Pastillinainen jää lukemaan kun nousen paikaltani. Mies on jo asemalla. Minä katson hänen hymyään, katson ja nostan suunpieleni kaarelle. Tyhjä, niin on tyhjä hymymme ilman rakkautta.

11. Sinä

Aamulla herätessäni etsin sinua viereltäni. Noustessani vuoteesta, hakiessani lehden, piirrän sinut mieleeni. Vedätkö juuri nyt takin niskaasi, astutko samaan sateiseen säähän? 

Sinun silmäsi, äänesi. On kuin olisin juuri äsken suudellut sinua hyvästiksi, ja samalla kuin hetki olisi vuosien takainen. Sinä minun edessäni. Tapa jolla lausut asiasi, jokainen äänenpaino. Lämpö joka hohtaa paitasi läpi. Tuoksu. Tapasi kävellä, kasvosi. Sydämesi, niin hyvä ja hellä.

Ja ollessasi kaukanakin, saat minut hehkumaan. Olen täynnä kirkasta valoa, jokainen ohikulkija vastaa hymyyni, voisin tanssia matkani töihin. Kertoa bussissa vastapäiselle naiselle, että elämä on hyvä, maailma on kaunis. 

Ja minä odotan. Kuljen päiväni onnellisena, sillä sinä saavut, painat minut syliisi. Ja kesä tuo tullessaan päivän, jolloin sinun ei tarvitse enää lähteä. Me saamme illat, yöt ja aamut, hiljaiset hetket ja huumaavan onnen. Sillä me olemme toisillemme ainoat.

10.

Tässä minä seison, paljaana ja läpinäkyvänä. Älä katso minua noin. Tuollainen katse voi saada minut paljastamaan kaiken, huutamaan ilmoille sen mitä olemme vältelleet nämä viimeiset päivämme.

En huuda, mutta näet sen silti. Näet sen käsieni hieman epävarmasta asennosta, naurustani jolla peitän pelkoni.

Minä kannan sinua mukanani. Tuo totuus on huomaamattamme hiipinyt näihin kuukausiin, viikkoihin ja päiviin. Olen alkanut tiedostamaan sen yhä vahvemmin. Sinä päivänä tammikuussa, kun ensilumi vihdoin laskeutui kaupungin kaduille ja seisoimme yliopiston edessä kasvot kohti putoavaa taivasta. Sinä päivänä aavistin sen ensimmäisen kerran. Tulivat talviset illat, jotka elimme lukusalin viimeisessä rivissä. Silloin olin jo melkein varma, kumarruit kirjasi ylle, painoit kämmenet päälaellesi, ja minä katsoin kun et huomannut.

Nyt tunteeni eivät sisällä enää yhtäkään kysymysmerkkiä tai sulkuviivaa, minulla ei ole sinulle yhtä ainutta ehtolausetta. Sinä olet siinä. Se riittää, on tarpeeksi, melkein liikaa.

Meillä on vielä neljä viimeistä päivää. Jos eläisimme ne niin kuin ne olisivat ainoamme. Jos ei olisi muuta, et harkitsisi. Ei olisi syitä eikä seurauksia. Saisimme kaikki nämä kuukaudet mahtumaan neljään päivään, olisimme kuten meidän olisi kuulunut olla, lähempänä toisiamme.   

Mutta älä katso noin. Sillä sinä hetkenä kun sinä nostaisit laukkusi ja olisit poissa, jäisin minä vielä tähän. Eläisin sinut uudelleen, enkä haluaisi enää löytää itseäni. Kertaisin sinua muistoissani, ja samaan aikaan sinä löytäisit itsellesi uusia päiviä uusissa kaupungeissa, minä vain hiljaisena kaikuna uniesi reunoilla.

Sinä käännät katseesi.

-

Vuoden päästä minä tulen luoksesi. Olit jo melkein unohtanut minut, tummat silmäni ja kiusoittelevan katseeni. Mutta nyt jälleen ajatuksesi viipyy minussa, voin nähdä sen.

Tulen luoksesi ja pyydän sinulta näitä päiviä, joita en tänään uskalla pyytää. Ja sinä katsot minua, etkä enää käänny pois. Minä tiedän sen.

Juulia

Marraskuinen Helsinki oli pimeä ja kostea. Ainon katse pyyhki yli mustana vellovan ihmisjoukon, tarttui hetkeksi vastaantulevan naisen hymyyn ja ylitti lopulta korkean katonharjan. Seitsemän kuukautta sitten, juuri tässä samassa kohdassa oli huhtikuinen aurinko valaissut aamulla ensin piiput, sitten katonharjan ja ylimmät ikkunat. Lopulta se oli ylettänyt säteensä aina kadulle asti, saaden töihin kiiruhtavien ihmisten hiussuortuvat ja poskipäät hehkumaan. Seistessään katuvaloissa Aino oli nostanut kasvonsa maalatakseen tuon hetken omaksensa. Nyt muisto tuntui epätodelliselta. Tänään tuuli riepotti keltaista muovipussia pitkin suojatietä ja tihkusade piirtyi haalean katulampun valossa ihmismassan yläpuolella.

B-rapussa oli tuttu, vanhan talon tuoksu. Aino nousi portaat kolmanteen kerrokseen ja soitti ovikelloa. Saara avasi, päästi hänet ohitsensa eteiseen ja sulki oven. Enää ei voinut perääntyä, enää ei ollut mahdollisuutta kääntyä ja unohtaa tummia silmiä, vahvaa leukaa. Kuin Juulia.

Saara oli keittänyt kahvit ja nostanut kaksi keltaista mukia tiskipöydälle. Ainoa oli odotettu. Asunnossa haiskahti etäisesti sekoitus tupakkaa ja viinaa, haju oli tarttunut seinäpapereihin ja peitteisiin. Nyt Saara oli sentään selvinpäin, ei kehdannut näyttää koko totuutta. Silti Aino saattoi piirtää mielessään hänet sängylle, tukka auki ja meikit poskilla. Edellisen illan pullot pitkin lattiaa.

He joivat kahvinsa pöydän ääressä. Saara tuijotti keittiön ikkunaa. Oli ikään kuin hänen katseensa olisi jäänyt lasin pintaan lävistämättä sitä, haluamatta nähdä sen pidemmälle. Hän ei tavoittanut vastapäisen talon valaistuja ikkunoita eikä kauempana loistavia sataman valoja. Vielä seitsemän kuukautta sitten Saara olisi ollut se, joka olisi näyttänyt Ainolle tämän maiseman. Hän olisi osoitellut vastapäisiä ikkunoita ja keksinyt niiden takana eläville ihmisille tarinoita. Hän olisi pistänyt yhden taiteilijaksi, toisen lääkäriksi. Hän olisi keksinyt johonkin asuntoon rakkaustarinan, kenties noiden keltaisten verhojen taakse. Sitten hän olisi seissyt hiljaa, kasvot kiinni lasissa, ja hänen silmistään olisi loistanut riemu. Niin monta elämää, niin monta ihmistarinaa. Lopulta Saara olisi osoittanut sataman valoja, kertonut taas kerran tarinan, kuinka viisitoistavuotiaana oli tavannut siellä hollantilaisen merimiehen ja jakanut tämän kanssa jäätelöannoksensa.

Ikkunalaudalla oli Juulian vanha keltainen radio. Se tuntui melkein sopimattomalta kaiken tämän keskellä, muistutti Ainoa ihanan pitkistä, vetelehtivistä sunnuntaiaamuista. Yhtäkkiä Aino olisi halunnut lausua hänet julki, sanoa jotakin Juuliasta. Kysyä Saaralta, muistiko hän vielä hymykuopan tai hiukan käheän naurun. Menisikö Saara rikki jos hänen nimensä mainittaisiin? Tuntuisiko Saarasta siltä, kuin kaikki pysähtyisi, kiertyisi tähän hetkeen ja siihen totuuteen, ettei Juulia ole enää tässä. Siltä Ainosta oli tuntunut.

-

Huhtikuun jälkeen oli tullut toukokuu ja ensimmäiset lämpimät ilmat. Toukokuun lopussa Saara ja Juulia olivat houkutelleet Ainon seurakseen mökille, he olivat lämmittäneet saunatuvan ja levittäneet patjat sen lattialle. Tyttöjen vanhemmat olivat nukkuneet erillisessä päärakennuksessa, ja puolenyön turvarajan jälkeen Juulia oli virnistäen nostanut esiin kolme käärittyä sätkää. Tämä oli uutta ja kiellettyä. Oli kuin toinen maailma olisi avautunut, Aino oli tuntenut ja nähnyt kaiken uutena. He olivat lämmittäneet saunan, uskaltautuneet veteen ja jälkeenpäin istuneet tuvassa öljylamppujen palaessa ympärillä. Juulian tummat, pitkät hiukset olivat tiputtaneet pisaroita hänen syliinsä.

Sitten maailma Ainon ympärillä oli vääntynyt vielä kerran uuteen asentoon. Värit olivat muuttuneet paljon kirkkaammaksi, äänet sekoittuneet lähes sietämättömäksi meteliksi. Hän oli uskonut olevansa ahdistettuna pieneen mökkiin, hikoillut ja tuntenut painon käsivarsillaan ja jaloillaan. Saara oli kumartunut hänen yllensä, peitellyt ja antanut lupauksen uudesta aamusta, paremmasta huomisesta. Pyytänyt sulkemaan silmät ja nukahtamaan. Aino oli nukkunut.

Juulialle oli tullut nälkä. Illalta ylijääneet ruuat olivat olleet päärakennuksella, Juulia oli livahtanut yöhön ja luvannut olla herättämättä ketään. Hänen mentyään Saara oli katsellut pitkään nukkuvaa Ainoa, koskettanut vaaleaa hiussuortuvaa hänen poskellaan ja painanut varovasti pään hänen viereensä. Saara oli nukkunut.

Juulia oli löytynyt vedenrajasta. Vasenkäsi kääntyneenä alleen, kasvot kohti pohjaa. Hänellä oli ollut yllään vaalea yöpuku, jota aallot olivat heilutelleet kuin valkoista lippua merkkinä antautumisesta. Aamu oli valjennut uutena, muuttanut todeksi iltalehtien sivut ja sanat menehtyi, ruumis ja onnettomuus. Aamu oli valjennut hajottaen palasiksi kaiken, mitä he olivat pitäneet ikuisena, vääntäen todellisuuden uudeksi, nyt lopullisesti.

-

Saara napsautti keltaisen radion päälle. Hän heilutti jalkaansa hiljaisen musiikin tahdissa, vei kahvikupin huulilleen. Uskoiko Saara enää tähän maailmaan? Ainosta tuntui, että Saara oli päästänyt sisälleen mustan, loputtoman surun. Vihan sitä voimaa kohtaan, joka oli ottanut häneltä hänen siskonsa. Katkeruuden. Miksei Saara taistellut sitä vastaan? Antanut Juulialle lahjaksi omaa onneaan, toteuttanut unelmiaan jotka Juulia olisi toivonut hänen toteuttavan? Edes Juulian vuoksi. Ja kuitenkin Aino ymmärsi. Hän itse oli elänyt läpi kesän ja syksyn, seissyt iltaisin parvekkeella ja antanut surun tulla. Hän oli kantanut sen mukanaan töihin ja syksyllä luentosaleihin, tuudittanut Juuliaa mielessään iltaisin. Siitä huolimatta, hän ei ollut lakannut suomasta hymyä kahvilan tarjoilijalle, kiittämästä kun joku avasi hänelle oven. Edelleen hän heräsi joka aamu tuntien painon rinnassaan, mutta joi aamukahvinsa ikkunan edessä nähdäkseen auringonnousun, yhä uudelleen.

Heidän tämänkertainen tuntinsa oli loppumassa, Saara saattoi Ainon ovelle, halasi. Katsoi silmiin, tavoitteli hymyä. Tähän hetkeen Juuliaa ei tarvinnut piirtää lauseella. Tässä oli häivähdys hymystä, toivosta. Juulia.

Keittiössä

Keittiön lattialla on leivänmuruja, joku on läikyttänyt kahvia ja siitä on kuivunut läikkä pöydän reunaan. Kuljetan kättäni pitkin puunsyytä, sivelen sormellani sen karheaa pintaa. Minä olen kasvanut pois tästä kuvasta. On kuin seinät olisivat vääntyneet hieman väärään suuntaan, saaden koko huoneen tuntumaan jotenkin unimaisemalta. Mikseivät muut huomaa sitä? 

Tämä huone on täynnä väsyneitä ihmisiä, heidän kätensä ovat vääntyneet töiden jäljiltä. Jokaisen selkä on painunut hiukan kumaraan. Ovatko he aina olleet näin epäsymmetriassa minuun? Miten he voivat vielä nauraa, noin etteivät silmät edes värähdä?

Yritän koskettaa heitä, löytää heistäki edes yhden minulle tutun kohdan. He ovat kaikki kovettuneita, kuin hullunkurisia tilataideteoksia päällään  minulle vielä tutut vaatteet. Liikkeet ovat hidastuneet.

Nyt minä putoan. Polveni koskettavat lattiaa, sitten kädet, pää. Huutoni täyttää koko keittiön, kulkee pitkin seiniä ja kimpoilee katosta. Liikkeet pysähtyvät. He katsovat minuun, katsovat päin mutta eivät kohti. Katsovat hiukan sivuun, antavat katseen lipua ohi tai lävitse. Minä en ole heille enää mitään, olen vain tunkeilija häiritsemässä heidän sameaa untaan. He eivät halua herätä.

Ääntä ei enää tule. Hengittäminen tuntuu vaivalloiselta, tämä ilma huoneessa on myrkytetty juuri minunlaisiani varten. Sillä minä pyyhin itseni pois tästä kuvasta, piirsin ääriviivani uudelleen, toisiin paikkoihin, uusiin huoneisiin.

Katson vielä huoneen ihmisiä. Kaiken alla heistä huokuu suru. Minä satutin heitä, revin heidät kerran enkä voi tehdä enää mitään estääkseni heitä tuntemasta kipua.

Minä menen ja haluan vain unohtaa. Ulkopuolella tunnen olevani hiukan enemmän hereillä. Keittiössä elämä jatkuu minulle vieraana. En ole siellä enää, lopulta unohdan seinät ja ihmiset ja aiheuttamani pahan. Luon itse oman uneni toisaalle, ja monen vuoden päästä joku muu putoaa ja huutaa, jättää sen katkerana ja särjettynä.

Suosittelen

Aivan. Ihana.

Yle - Sinun tarinasi

Mies

Me olimme virheitä toisillemme.

Tajuamme molemmat sen

vasta kun kaikki on ohi.

Sinä olit minun virheeni, sillä minä annoin sinun tulla ja päästä sydämeeni, lähteä ja jättää se käytettynä ja täynnä sinun tuoksuasi. Ja minä tiedän sen kun juoksen viljapellon vartta ja vain metsä kuulee ja ymmärtää minun tuskani.

Minä olin sinun virheesi, sillä sinä annoit minun vietellä itsesi ja vastasit kutsuuni, ja lopulta päästit esiin sen himon jonka sinä tuomitset synniksi. Ja sinä tiedät sen kun haluat vain unohtaa minun huokaukseni, huuleni ja rintani ja nauruni joka oli kenties liian heleä.

Ja sinä menet ja olet muiden naisten kanssa, ajattelet että heidän kauneutensa peittoaa sen totuuden että kerran sinä halusit minua. Ja sinä peset kasvosi ja päätät olla vastaamatta minulle enää.

Menee kolme kuukautta ja minä olen kasvanut niin paljon, etten ole tunnistaa itseäni. Sinä olet hävinnyt. Minä en anna itseni enää kaivata sinua jatkuvasti, mutta juostessa kohdistan kipuni pohkeeseen ja juoksen kotiin vaikka sattuu. Ero kaikista ihmisistä auttaa, minulla on oma elämä ja työ, on kahvihetket ja lounaat, on konsertit ja tanssihetket ja pyörämatkat asemalle. On onni, onni on vielä.

Kotimatkalla

Illalla töiden jälkeen matkustan junalla Helsingistä Louhelaan, läpi graffitien ja nuhjuisten ihmisten, ohi asemien joissa mustat miehet nojailevat seiniin kuin olisivat niihin maalatut.

On kuin olisin joutunut keskelle elokuvaa, naiset samassa vaunussa ovat värikkäitä ja tytöllä minun edessäni on ohuesta kankaasta ommeltu mekko mutta jalassa paksut lenkkarit. Päässä pipo, jonka alta purkautuu kiharapilvi. Minulla sen sijaan on valkoinen puuvillamekko, sukkahousut ja sirot kengät, enkä minä siis kuuluu tähän elokuvaan. Minunlaiseni ovat jo nukkumassa.

Kaiken tämän tapahtuessa vanha mies ja nainen kohtaavat laiturilla toisensa, toisella puolella junasta tuijottavat ihmiset ja toisella mustat miehet, ja he suutelevat kuin estradilla. Minä hymyilen ja mieleni tekisi melkein taputtaa, ja nyt mietin näkeekö sillä hetkellä kukaan muu heitä kuten minä, onnellisina.

Olen väsynyt ja nälkäinen työpäivän jälkeen, oikeaan jalkaan koskee, kuten on koskenut jo kuukauden, ja minä kaipaan vain ruokaa ja ystävällisiä sanoja.

Mies hakee minut asemalta, me ajamme kotiin tyhjiä teitä ja haluan muistaa tämän jos kaikki on joskus päättynyt tai ainakin erilaista. Olen pakannut tavaroitani, ne lojuvat pitkin asuntoa omissa laatikoissaan valmiina lähtemään ja jättämään tämän kaiken.

Yhtäkkiä en olekaan valmis. Haluan viipyä vielä pienen hetken. Leikkiä, että kaikki onkin hyvin.

2.

Ravintola ympärilläni on täynnä ihmisiä. On kuin heräisin juuri nyt. Räpyttelen silmiäni ja katson yllättyneenä edessäni olevaa lautasta, jolla lepää puoliksi syöty annos lohta. Keskellä pöytää on kynttilä ja sen toisella puolella, minua vastapäätä, samanlainen annos. En siis ole täällä yksin. 

Kylmä hiki nousee kauluksen alla niskaani, puristan nyrkkiä reidelläni. Vilkaisen nopeasti viereiseen pöytään, jonka nainen nauraa ja heilauttaa hiuksiaan taakse. Liian punaista huulipunaa. Mies, hänen seuralaisensa, katsoo silmissään ilkikurinen himo. Heillä on näytelmä, joka toistuu tuhansia kertoja ympäri maailmaa, läpi vuosisatojen, ja silti he luulevat olevansa sen ainoat roolihahmot. 

Toisella puolella ravintolaa, sen seinustalla on käynti vessoihin. Menikö seuralaiseni sinne? Hänen tuolinsa selkänojalla ei ole takkia, ulkona on vielä lämmin. Hengitykseni tihenee ajatellessani hänen solisluitansa. Ohitseni kulkee nuori tarjoilija, jalassaan matalat korot sillä hän pelkää kaatuvansa. Hän on uusi täällä, ehkä jopa koko kaupungissa. Jospa minä tarttuisin häneen, kysyisin ääntä madaltaen missä minun seuralaiseni on. Kysymykseni kiihko ja hätäännys saisi hänen silmänsä avautumaan ja toisi esille kaiken sen pelon joka syntyi kun hän lapsena makasi öisin lastenkamarissa, huusi mutta kukaan ei tullut. Minä tiedän tämän kaiken. 

Sekunti toisensa jälkeen valuu lävitseni ja minä tuijotan vessan ovea. Ympärilläni on alkanut tarjoilijoiden tanssi, he liikkuvat sulavasti pöytiemme lomassa, ojentelevat vietteleviä luomuksiaan ja suovat hymyjään meille jotka istumme heidän keskellään kuin katsomossa keskellä estradilavaa. Joku menee vessaan, joku tulee ulos, muttei ole minun seuralaiseni. Ohjaan tärisevän käteni vesilasilleni. Viereisen pöydän nainen vilkaisee, mutta kääntää nopeasti katseensa. Näkeekö hänkin? Lukeeko hän minut kuten minä tarjoilijan, koko elämäni siitä etten ole puhdistanut kenkiäni enkä silittänyt paitaani? Jospa minä kysyisin häneltä, vaatisin vastauksia seuralaisestani. Hänen eleisiinsä syntyisi ärtymys siitä, että joku uskaltaa keskeyttää heidän näytelmänsä käännekohdan. 

Kuluu tunti. Minä katselen näytelmää ja kuuntelen korkojen rytmistä musiikkia. Annan annokseni jäähtyä ja tarjoilija vie sen pois. Myös seuralaiseni annos on hävinnyt, veikö joku senkin? Tilaan itselleni lasin viiniä, istun ja olen. Hengitykseni on tasaantunut. Edessäni, pöydän toisella puolella, on tyhjä tuoli. Kello tulee yhdeksän, tuodessaan laskun tarjoilija suo minulle päivän viimeisen hymynsä. Minä maksan, nousen ja lähden ovesta ulos hiljenevään iltaan. Tänään kukaan ei kysy kiihkeitä kysymyksiä, en minä eikä kukaan muu. 

Aluksi.

Minä toistan tuttua kaavaa. Varpaat koskettavat viileää mäntylattiaa samalla kuin väsynyt käsi työntää peiton pois. Kahvinkeittimeen kolme lusikallista puruja, vettä juuri sopivasti viivan kohdalle. Aamukahvin juon vielä syyskuussakin etuoven portailla, vaikka onkin jo melkein liian kylmä. 

  Päivät kuluvat. Jokainen aamu muistuttaa edellistä, samoin päivä, iltapäivä ja ilta. Usein seison peilin edessä ja tuijotan uurteita jotka ovat ajan kuluessa painautuneet otsalleni, silmäkulmiin ja suunpieliin. Nostan käsiäni ja myönnän todeksi paperinohuen ihon siinä kohtaa missä ennen oli lihas. Minä roikun, olen täynnä tyhjää. 

Milloin minusta tuli minä? Mikä oli se määräävä hetki, jolloin minuun olisi voinut piirtää pisteen ja johon minun oli määrä tyytyä? Minä tiedän tuon hetken olevan jo kaukana takanapäin, niin samankaltaisia minun päiväni nykyään ovat. Ennen minä odotin. Kun olin viisitoista, kaksikymmentä, kolmekymmentäviisi. Minä odotin tuota pistettä tuntien jopa palavaa kipua halutessani vetää viimeisen sivellyksen ja todeta sitten, tässä oli kaikki, tämä on hyvä. Kyselin tapaamiltani hahmoilta, mikä on tarpeeksi. Milloin voi sanoa eläneensä tarpeeksi, tunteneensa tarpeeksi? Riittääkö, jos jaksaa aamulla nousta ja illalla mennä nukkumaan, montako kertaa on uitava meressä, järvessä tai joessa, jotta voi tietää miltä vesi tuntuu? 

Kolmekymmentävuotiaana rakastuin. Ainakin luulen niin, sen lähemmäksi en kai rakkautta ikinä päässyt. Mutta minä kadotin itseni toiseen ja heräsin viiden vuoden kuluttua yksin, tuntien sinä aamuna mäntylattian ensimmäisen kerran. Ja minä selvisin, jatkoin elämääni mutta lakkasin odottamasta. Rakastamastani hahmosta jäi jäljelle vain haalentunut lappu kiinnitettynä nastalla keittiön oveen, ”Älä luovu toivosta.” Kahden vuoden kuluttua ensimmäisestä aamusta minä nauroin ilottomasti ja heitin lapun pois. Nasta jätti oveen pienen reiän, melkein huomaamattoman. 

Aamukahvi maistuu samalle kuin ennenkin. Ilma syyskuussa on erilaista kuin kesäaamuina, mutta samanlaista kuin vuosi sitten. Lasken kahvikupin viereeni ja katson käsiäni, jotka ovat uurteiset kuin vanha puu, mutta pehmeät ja hennot kuin pienellä lapsella. Tuijotan käsiäni. Minä olen lakannut uimasta, sillä olen täynnä nastojen jättämiä reikiä. Minä olen unohtanut, miltä vesi tuntuu.